NUTS Pallas-Hetta 55k kisaraportti

Juoksukauden kohokohta, NUTS Pallas-Hetta 55k juostiin lauantaina 26.7. ja kokoonnuimme Sodankylän tukikohtaan jäsen Jyrkin luokse perjantaina. Viimeisen illan valmistautumisessa noudatettiin vanhaa ja toimivaksi todettua salaista reseptiä. Uteliaille paljastettakoon että siihen liittyy olennaisesti hiilihydraatit ja sopiva määrä hiilihappopitoista nestettä. Näin se kuntohuippu on ennenkin kutiteltu esiin. Ilmapiiri olikin kuin lähtöporttien aukeamista odottavilla Jockey-ratsastajilla.

Lauantain myöhäinen starttiaika (16.00) jätti poikkeuksellisen paljon aikaa odottelulle, tunnit ennen volkkarin penkille hyppäämistä tuntuivat pitkiltä. Matkaan päästiin ja Levillä pysähdyttiin viimeisille tankkauksille. Edes kahvikuppien kyljissä komeilevat Stroh-mainokset eivät sysänneet meitä raiteilta, vaan Pallakselle päästiin loistavassa tikissä. Keli oli ennusteen mukaisesti tuulinen ja sateinen, sormet ristissä odoteltiin ennustettua kelin selkenemistä… Myönnettäköön että pilvien peittämät tunturien huiput herättivät kunnioitusta, mutta kirkastuva keli nosti mielialaa kummasti.
Tunti ennen starttia
Tunti ennen starttia
Menohaluja riittää
Menohaluja riittää
Itse startti tapahtui vähän huomaamatta. Parkkipaikalta lähdettiin kävelemään letkassa pitkospuita lähtöpaikalle, oma strattipaikkamme oli letkan loppupäässä. Startti tapahtui “lentävällä lähdöllä”, eli lähtöpaikalla ei odoteltu starttia vaan jatkettiin matkaa suoraan itse reitille. Ensimmäiset kilometrit olivat jyrkkää nousua Pallastunturin rinteitä (noin 250 nousumetriä), onneksi letka ei edennyt kohdallamme liian kovaa vaan saimme sopivan rauhallisen alun ja jalat lämpimiksi.
Kohti lähtöpaikkaa
Kohti lähtöpaikkaa

 

Nousun jälkeen koittaa huippu ja huipun jälkeen alamäki. Tämä kuvio kävi seuraavien kymmenien kilometrien aikana tutuksi. Mieleen näiltä kilometreiltä ei kuitenkaan jääneet reitin haasteet vaan sanoinkuvaamattoman kauniit näköalat. Auringonpaisteessa kylpevät tunturinrinteet ja loppumattomat näköalat alas järvien ja metsien yli olisivat ansainneet pitkän tauon (esim. muutama vuorokausi). Ei kuitenkaan auttanut muu kuin antaa tossujen niellä kilometrejä ja nauttia maisemista aina kun reitillä oli teknisesti helpompia osuuksia. Oman lisämausteensa etenemiseen toi Tomin rikkoutunut juomarakko, muutaman kilometrin Lapin veikko painelikin ilman vettä ennen kuin noin 20km kohdalta löytyi sopiva tunturipuro. Pakara- ja takareisijäähdytyys sen sijaan toimivat kuulemma mainiosti.

 

Nautiskelua
Nautiskelua
Yleensä pitkillä matkoilla meno alkaa tökkimään noin kolmen tunnin jälkeen. En tiedä oliko tunturimaisemat, sopivan rauhallinen tahti vai muutama lomalla kertynyt vararavintokilo syynä, mutta tällä kertaa tunnit vaan kuluivat ja naamalla säilyi vähintäänkin perusvirne. Toki viimeinen pitkä nousu Pyhäkerolle noin viiden tunnin kohdalla alkoi käymään voimille, mutta olosuhteisiin nähden hyvävoimaisia Juntteja tallentui videolle tunturin päällä. Laskeutuminen Pyhäkerolta viimeiselle (2.) huoltopisteelle paljasti totuuden jalkojen kunnosta. Viiden kilometrin kohdalla kastuneet jalat alkoivat särkemään ja pitkä alamäkijuoksu hakkasi etureisiin melko rajusti. Takaraivossa kummitteli tieto viimeisestä kymmenestä tiekilometristä, mitkä eivät vaikuttaneet erityisen houkuttelevilta.
Tyyni ilta alkoi viilenemään viimeisessä huollossa, myös “Lapin lennosto” oli paikalla varsin runsaslukuisena. Sipsejä ei siis kovin kauaa malttanut naamaan ahtaa, vaan väsyneet reidet piti pakottaa hölkkään ettei menetetty verimäärä kävisi kohtalokkaaksi. Itsellä alkoi soratiellä motivaatio hiukan murenemaan, onneksi Tomilla löytyi sopivasti taistelumieltä ja lähes koko kymppi tultiin juosten maaliin. Viimeiset kolme kilometriä piti läpsytellä asfaltilla ja tahdonvoimalla matka taittui, nähtävästi kilpailijoihin nähden aika vauhdikkaasti. Yksi päänahka tiellä napattiin ja toinenkin melkein. Maalialueen kannustus ja kellojen kilkatus suorastaan herkistivät mielen – hyvän olon tunnetta puhtaimmillaan. Riipukset kaulaan, saunan lauteille, soppaa naamaan ja helevetin kyytiä pötköttämään. Aikaa reitillä kului 6h 56min 45s ja sijoitukseksi tuli jaettu 38. sija. Missattu Vaarojen Maratonin ilmoittautuminen ei enää harmita yhtään niin paljon.
Maalissa!
Maalissa!
Kaikkiaan reissusta jäi aivan huikean hyvä fiilis. Jos kuitenkin yrittää analysoida vähän niin tässä muutama havainto:
– Tekniikka ratkaisee. Suunnistus ja poluilla lenkkeily on tuonut kivikkoiseen alustaan ja alamäkijuoksuun selvästi etua sileän juoksijoihin verrattuna. 30-50 ohitusta tehtiin, joista 90% vauhdikkailla osuuksilla.
– Reitti oli raskas mutta mukava. Sää teki näkyvyydestä loistavan eikä pitkät tunturikilometrit tuntuneet upeassa ympäristössä niin pahalta kuin voisi luulla. Reitti oli paikoin hyvinkin kivikkoista, mutta etenemään pääsi esim. Kolin pahimpia paikkoja paremmin (ei liukkaita paikkoja tai nelivetomäkiä). Viimeinen kymppi kamala.
– Ylämäkiin tarvitaan lisää paukkuja. Jos aikoo napata parempia sijoituksia, pitää ylämäkiin löytyä juoksuvoimaa.
– Tähän tapahtumaan ei kannata lähteä tappamisen meinigillä. Reitti on niin upea että siitä kannattaa nauttia ja välillä vaikka pysähtyä.
Ensi vuonna uudestaan, koko Junttilauma mukana? Itsellä taisi ainakin käydä niin että tunturijuoksu upotti koukkunsa syvälle kiduksiin. Myös videoraporttia tulee hiukan myöhemmin, kunhan editointisessiot on pidetty.