Lauantai klo 03.25 – aika herätä. Johan tuota nukuttiinkin kokonaista kolme tuntia ja olo on sen mukainen. Pari paahtoleipää, muroja ja kuppi kahvia naamaan. Väsyttää, saisikohan bussissa nukuttua? Yöllä valmiiksi pakatut vaatteet ja varusteet niskaan ja vartin siirtymä kisakeskukseen. Parkkipaikka löytyy helposti. Kisakeskuksessa tunnelma on tässä vaiheessa päivää uninen. Harvat päässä pyörivät ajatukset liittyvät reittiin – onkohan alkumatka huonossa kunnossa? Äh, ei jaksa stressata. Tulee mitä tulee.
Näillä fiiliksillä lähdettiin työstämään tämän vuoden toista odotettua polku-ultraa Vuokatissa. Edellisinä vuosina hieman konseptiaan hakeneen tapahtuman nimi oli täksi vuodeksi muuttunut 13 Vaaran Maastomaratonin sijaan hieman osuvammin Vuokatti Trail Challengeksi. Jo tutuksi tulleen 21 kilometrin mittaisen ”puolimaratonin” rinnalle oli tullut runsas kattaus eri reittipituuksia alkaen 5 kilometrin junnusarjoista aina 110 kilometrin mittaiseen koitokseen asti. 23 kilometrin kisasta ylöspäin reitti myötäilee UKK-ulkoilureittiä ja maalipaikkana toimi kisakeskuksen virkaa ansiokkaasti hoitanut Vuokatin Hovi. Lyhyemmät sarjat kisailtiin Urheiluopiston alamaastossa. Junttien rivistössä itsesuojeluvaisto pelasi keväällä ilmoittautumisen aikana vielä sen verran, että matkaksi selektoitui Epellä ja Elkillä varsin houkutteleva ja samalla haastava 75 kilometrin pyrähdys ja Timppa haki nautintonsa 42 kilometrin jotokselta. Matkan pituutta valittaessa enin keuliminen jäi vähän vähemmälle kun reitin loppupään vaikeustaso oli vielä hyvin muistissa. Lisäksi olimme tiedostaneet, että UKK-reitin alkupää Valtimon puolella ei ole kovin aktiivisessa käytössä, joten kovin nopeakulkuista valtaväylää sieltäkään oli tuskin odotettavissa.
Bussin saapuminen pihaan herättelee väkeä hiukan, kohta lähdettäisiin kohti Puukarin Pysäkkiä. Kyytiin astelee muutamia tuttuja naamoja aiemmista kisoista, mutta suurin osa on tuntemattomia. Kuitenkin jokainen bussiin nousijoista on ultrakunnossa, tai ainakin riittävän lähellä uskaltaakseen mukaan. Matkalla pidettiin luokkaretkiltä tuttu nimenhuuto. Toki tässä tapauksessa syynä oli GPS-laitteiden jako. Yllättävän moni oli jättänyt reissun välistä, tai vaihtoehtoisesti vain nukkunut pommiin. Perille päästiin hyvissä ajoin, vähän viiden jälkeen. Väki alkaa olemaan hereillä ja juttu luistaa bussin ulkopuolella mukavasti, rento ilmapiiri tarttuu itseenikin. Sääkin näyttää suosivan vastoin kaikkia ennusteita ja aamuaurinko lämmittää mukavasti starttia odottavaa ultrailijajoukkoa.
Yhteinen alkumatka
Lähtölaukausta ei annettu Jukola-tyylisesti räjättämällä tai ampumalla konekiväärillä, vaan huutamalla. Joka tapauksessa matkaan lähdettiin sopuisasti, oma paikkamme löytyi heti kärjen takaa. Lyhyen tiepätkän jälkeen sukellettiin vatukkoon (aivan kuten Jukolassa). Samalla loppui arvuuttelu alun polkujen kunnosta. Ei tämä kyllä ihan kevyttä PK-vauhtia ole, varsinkin tiepätkät lasketellaan reilua kyytiä. Toisaalta alussa on ainoa mahdollisuus juosta vauhdikkaasti, joten annamme mennä muiden mukana niin kauan kun hyvältä tuntuu. Kuuden hengen kärkiryhmästä 110km hurjat kaartoivat omalle sakkokierrokselleen ja matka jatkui neljän hengen porukassa. Tiet ja kinttupolut vuorottelivat, keskitahti oli varmasti luokkaa 5min/km. Meno tuntui kuitenkin hyvältä, eiköhän se vauhtikin tästä ajan mittaan rauhoitu ihan luonnostaan. Pian reittien haarautumisen jälkeen näin kävikin, kun kohtalaisen rehevässä maastonkohdassa jouduimme oikein porukalla metsästämään seuraavia reittimerkintöjä. Onneksi kohdalle sattui eräs kilpailun järjestävän tahon edustaja, jolta nopeasti saimmekin varmistuksen oikeasta suunnasta.
Ensimmäinen varsinainen tauko tuli vähän kuin pyytämättä. Kahdeksan kilometrin kohdalla lasketeltiin tietä noin kilometri risteyksestä liian pitkälle eikä reittimerkkejä enää näkynyt missään. Puhelu järjestäjiltä vahvisti epäilyn, joten matka jatkui omia jälkiä takaisinpäin. Missattu polkuhaara löytyi aika nätisti, mutta sen merkinnässä oli kyllä hiukan toivomisen varaa. Piirrettiin varmuudeksi tiehen iso nuoli, hyvä jos joku sen avulla vältti ylimääräisen lenkin. Kylläpä kannatti revitellä alkumatka! Muutamaa kilometriä myöhemmin kärkinelikko jakaantui kahtia. Eetu jäi taivaltamaan hieman maltillisemmin Samban Heikki Käsnäsen kanssa, Jussin jatkaessa kärjessä KPK 24/7 Tomi Ronkaisen kaverina. Näillä jaoilla matka taittuikin aika mukavasti noin 30 kilometriin saakka.
Notkahduksen jälkeen uuteen nousuun – Eetun kisa
Hienolla hiekkaharjulla saavutimme harharetkemme aikana ohi päässeen Jukka Lukkarin, joka taittoi taivalta tasaisen varmaa vauhtiaan. Ensimmäinen kahdesta ”mustasta hetkestä” alkoi junaradan vartta juostessa, pätkä ei tarjonnut muuta kuin tasaista pikkutietä tallattavaksi ja elimistökin alkoi siirtymään rasvanpoltolle. Energinen meno loppui ja jalat tuntuivat raskailta, pitkällä suoralla näin viimeisen kerran Jussin selän. Onneksi Maanselän Etapin huoltopiste lähestyi hyvää vauhtia, taitaisi olla pakko pitää vähän aiottua pidempi tankkaustauko. Maanselässä meidät kuulutettiin suuren maailman tyyliin saapuvaksi huoltoon. Otin pienen annoksen jauhelihakeittoa, sekä dropbagista colaa ja suklaata. Geelejä oli kulunut jopa hieman arvioitua enemmän, joten pakkasin reppuun kaikki saatavilla olevat energiat. Polvet olivat melko kärsineen näköiset – risut, heinät ja nokkoset olivat tehneet polvet täyteen pieniä haavoja. Heitin naamaan pari buranaa, koska keväästä asti kiusannut oikea polvi oli alkanut kipuilla hiukan. Järjestäjiltä sai hyvää tilannetietoa takaa tulijoista, vaikutti siltä että erot olivat venyneet jo varsin suuriksi. Tämä oli henkisesti tärkeää tietoa varsinkin reitin loppupuolella. Huoltoon olisi jäänyt mielellään pidemmäksikin aikaa juttelemaan järjestäjien kanssa ja nauttimaan pöydän antimista, mutta ei auttanut muu kuin heittää reppu selkään ja tossunkärjet kohti Vuokattia. Lähtömusiikista sai hyvää fiilistä hetkiseksi ja lupaus loppua kohden paranevasta urasta piristi mieltä. GPS-seuranta paljastaa että viihdyin huollossa 6 minuuttia Jussia kauemmin. Kunnon huoltotauko oli kuitenkin loppumatkan jaksamisen kannalta täysin oikea ratkaisu.
Hankala vaihe jatkui kuitenkin Lappavaaran päälle saakka. Mahassa matkusti huoltopaikan eväät yhtenä möykkynä eikä energia ollut vielä ehtinyt jalkoihin asti. Käsnänenkin näytti karkaavan pitkässä ylämäessä omille teilleen ja olo oli voimaton. Ärsytti kun joutui kävelemään ylämäkien lisäksi teknisesti hankalat kohdat, jotka normaalisti ovat omaa vahvuusaluetta. Hetken jo ajattelin että loppumatkasta tulee kuuden tunnin kärsimysnäytelmä. Lappavaaralta laskeutuminen onneksi palautti hetkeksi hyytyneen hymyn takaisin kasvoille. Huollossa nautittu energia alkoi vähitellen imeytymään ja sain noin sadan metrin päähän karanneen matkakumppanini kiinni. Luotto hyvään lopputulokseen kasvoi ja olin taas juttutuulella.
Hieman Hanhilammen juomapaikan jälkeen jäin taittamaan taivalta keskenäni. Käsnäsellä alkoi askel painamaan juuri kun omaan tekemiseeni alkoi taas palautumaan iloisia sateenkaaren sävyjä. Muistaakseni kengännauhojen aukeamisen takia kanssamatkaaja jäi hieman jälkeen emmekä sen jälkeen enää nähneetkään. Olin juossut peesaillen lähes koko alkumatkan, nyt pyrin pitämään mahdollisimman tasaista omaa vauhtia. Yllättäen matka alkoi taittumaan mukavasti, mieli seikkaili omilla maillaan kropan tehdessä työtään taustalla.
Hyvä työvaihe keskeytyi Teerivaaran huoltopisteeseen. Toki vettä piti muutenkin tankata, mutta jalat pääsivät pysähdyksen aikana ikävästi jäykistymään. Lisäburanalle oli siis taas tarvetta. Edessä tuntui olevan noin 20min tyhjää eikä huollon aikana näkynyt takanakaan ketään, joten vuorikiipeilyetapille ei vaikuttanut olevan mitään järkeä lähteä riehuen matkaan. Tosin eipä reservissä juuri paukkuja enää ollutkaan.
Toinen nihkeä osuus oli ensimmäisen suuren vaaran, pelätyn Tolhovaaran odotus. Kahteen kertaan juoksemani 13 vaaran maastopuolikas valmensi hyvin edessä odottavaan kuritukseen, mutta Tolhovaaralle tuntui olevan loputtoman pitkä matka. Mielessäni pyrin jakamaan pitkät kilpailumatkat välietappeihin, tässä kilpailussa viimeinen etappi alkaisi nimenomaan Tolhovaaran juurelta. Ehkä vähän hassua, mutta odotin kovasti vuorikiipeilyn alkua, silloin olisi lupa kävellä ja edetä voimia säästäen. Viimein tulin tuttuun polkujen risteykseen, mistä lähdettiin kohti tätä nelivetonousua. Päättäväisesti mäen kimppuun, eikä se ollutkaan niin paha! Samaa kaavaa toistaen vaara kerrallaan homma eteni yllättävän hyvin. Juostavat osuudet juoksin, eikä ongelmia ollut. Ajoittain mielessä meinasi kummitella takaa lähestyvät kilpaililijat, jotka olisivat yllättäen saaneet jostain supervoimia. Järkeilin ettei kukaan saman taipaleen tehnyt voinut edetä merkittävästi itseäni nopeampaa vauhtia, mutta epätietoisuus oli kieltämättä inhottavaa.
Rönkön huollon suklaamustikat olivat taivaallista herkkua. Samaan aikaan taivaalta tuli kunnon vesikuuro, mikä lähinnä vain vilvoitti mukavasti. Järjestäjät olivat suurina huumorin ystävinä laittaneet ”matkaa maaliin” -kylttejä kilometrin välein. Välillä olin aivan varma että pari kylttiä on jäänyt huomaamatta, sen verran pitkiltä lätkien välit tuntuivat. Lohdutukseksi laskeskelin matkaa viimeiselle vaaralle, jolloin viitan lukemista sai vähentää kolmisen kilometriä. Henkinen maali asettui täten Iso-Pöllyn päälle.
Viimeiset vaarat kiipesin jo varovaisesti hymyillen, mutta Iso-Pöllyllä lataus purkautui vastustamattomana liikutuksena. Upean maiseman avautuessa edessä oli pakko tuulettaa ja nauttia hetkestä. Kukaan ei varmasti tulisi ohi ja päivän aikana lähes kaikki oli onnistunut hienosti. Vielä yksi alamäki ja pari kilometriä pururataa, menee helposti! Alamäessä meno ei kyllä ollut millään tavalla esteettistä, vaan melkoista lukkopolvikoikkaloikkaa. Loppumatkankin jaksoin juosta, lähinnä siksi että reitin varrella oli katsojia seuraamassa 10km kisaa. Olisi ollut noloa kävellä 🙂
Maaliviivalle löytyi vielä jostain vähän voimia näytösluontoiseen minikiriin. Aivan ihana ajanottolaitteen piippaus ja that’s it! Mikä huikea helpotus ja riemu, joita ei mistään muualta löydä – syy miksi nimi lähtölistalle laitetaan kerta toisensa jälkeen. Yllätyin kun kärkikaksikko oli yhä maalialueella kisakamat päällä, eroa ei kai lopussa enää tullutkaan lisää. Mikä mahtavinta, pääsin onnittelemaan Jussia voitosta. Aivan järjettömän mieletön suoritus!
Tiukan taistelun kautta huipputulokseen – Jussin kisa
Lyhyen harharetken jälkeen harmitti kyllä kohtalaisen paljon. Alku oli tultu reilusti yli 10 km/h keskituntinopeudella ja matka taittui nelikolla todella hienosti. Välillä polun pinta näytti hieman rikkoutuneelta ja väkisellä tuli mieleeni että joku tai jotkut ovat kerenneet livahtamaan meidän edelle lisälenkin aikana. Tähän tuli selvyys viimeistään siinä vaiheessa kun Lukkarin paita vilkkui erään hakkuuaukean vastalaidalla. Huhuilin havaintoa myös taaksepäin mutta hiljaisuuden myötä hoksasin, etteivät Epe ja Käsnänen olleet enää samassa letkassa vaan he olivat jääneet hieman taemmas. Ensimmäisestä huollosta lähtöä tehtäessä Eetu kerkesi vielä heittää kannustukset perään kehotti menemään jos menohaluja vaan löytyy. Päätin kokeilla, että mihin tulokseen tämän päivän kunto riittää.
Jatkoimme Tomin kanssa matkaa hyvällä sykkeellä ja reitin tässä vaiheessa myös maasto oli todella nautinnollista. Vajaaseen 30 kilometriin asti saimme nauttia männikköharjuista ja hyväkulkuisista poluista, eikä ilmassakaan ollut edelleenkään valittamista. Aika heti tämän jälkeen kyllä koettiin reissun vaikeimmat hetket kun jouduin pysähtymään muutamaan otteeseen kengänauhojen takia ja vatsakin meinasi hieman oireilla. Kengät saatiin sopivan tiukalle ja vatsanporutkin hieman helpottuivat pikaisen biokätköilyn jälkeen, mutta juoksunopeutta oli pakko hieman himmata. Tässä rytäkässä myös Tomin selkä hävisi horisonttiin eikä hänestä ollut näköhavaihtoa ennen kuin junaradan ylityksen pitkällä suoralla. Samalla suoralla takana päin näkyivät myös Eetu ja Käsnänen, joten ajattelin alun riuhtomisen valuvan nyt hukkaan.
Ennen Maanselän etappia edessä oli vielä tekninen ja nousuvoittoisempi polkuosuus. Tässä vaiheessa meno rauhoittui ja hyvän tekemisen rytmistä alkoi taas saada kiinni. Välillä tähyilin kelloa ja kaikesta huolimatta edelleen oli tultu aivan erinomaista vauhtia; ainakin nyt paljon odotettua paremmin. Muutamia kilometrejä ennen huoltoa myös tuttu selkä tuli edellä vastaan ja jatkoimme taas kaksikkona kohti huoltoa. Lyhyt stoppi; drop bagista kokista, proteiinijuomaa ja pikkupätkä banaania ja repun rakko täyteen vettä. Alun mahavaivat antoivat ymmärtää, että hulluttelemaan ei kannata rueta ja matkan aikana tasainen geelien nappailu pitää riittävää huolta energioista.
Huollon jälkeen jatkettiin hyvää vauhtia eteenpäin ja kerrattiin kuulumisia kisan alkupuoliskosta. Molemmilla tuntui olevan toiveissa ne luvatut sadekuurot, koska kuumuus tuntui välillä tekevän tehtävänsä vähintäänkin kohtuullisen hyvin. Olo kuitenkin tuntui kokonaisuutena kohtalaisen hyvälle ja Lappavaaralle kivutessani huomasin jossain vaiheessa että jonkinlaista eroa meillä duon välille alkoi syntyä. Päätiin pitää tasaisen vauhtini yllä koska arvelin sen kuitenkin jossakin vaiheessa reittiä hyytyvän; silloin sitä toivoo olevansa jo mahdollisimman lähellä maalia.. Matka taittui omassa rauhassa aina Teerivaaralle asti, missä pitkällä tieosuudella takana vilkkui jo tutuksi tullut kaveri. Teerijärven paikkeilla Tomi ottikin piikkipaikan ja oma vauhtini ei riittänyt vastaamaan millään hänen menoonsa. Hieman ennen Teerivaaran huoltoa edessä oli vielä reilu siivu vaikeakulkuisempaa maastoa ja omaksi yllätyksekseni kärkijuoksija ilmestyi vielä näkökenttään. Huollossa kerkesimme olla hetken aikaa limittäin, mutta omat toimenpiteeni ottivat hieman enemmän aikaa. Tiesin että reilun vitosen päästä alkaa reitin ”parhaat palat” ja silloin on parempi olla iskussa. Niinpä urheilujuomaa ja suolakurkkuja piti tankata varastoon ihan reilusti.
Huollosta lähdin etenemään omaa parasta mahdollista vauhtia, mutta tilanne alkoi vaikuttamaan kohtalaisen selvältä. Epätietoisuus sijoituksista ja erojen suuruuksista etenkin takana tuleviin pisti vielä tsemppaamaan eteenpäin. Muutama kilometri huollon jälkeen erään hakkuuaukean keskellä vilahtelikin tuttu hahmo ja pian tämän jälkeen matkaa taitettiin eteenpäin taas kaksikkona. Tämä jatkui aina Tolhovaaralle asti, mitä tyypillisesti pidetään lopun vuoristoradan alkupäänä. Huomasin jo heti nousun alussa saavani aikaan pientä eroa, joten päätin jatkaa maaliin asti parasta mahdollista vauhtia. Meno tuntui hyvältä ja mukavaa potkua lopulle matkaa sain vielä Rönkön huoltopisteen suklaakuorrutetuista mustikoista. Kyllä ne osasivat tuossa vaiheessa maistua kohtuullisen hyvältä! Vaaran huippu kerrallaan matka alkoi vähetä ja katselin kellosta että ihan ei taida rahkeet riittä yhdeksän tunnin alitukseen. Viimeisestä huollosta vielä nopea mukillinen vettä, mutta muuhun ei enää tässä vaiheessa ollut tarvetta; niin vähän oli enää jäljellä. Suurimman osan keskittymiskyvystä veivät tosin molempien jalkojen varpaat, jotka olivat mennet lopun alamäissä aika huonoon kuntoon. Vielä viimeiset nousuaskeleet portaita pitkin Iso-Pöllyn huipulle ja siitä loppuliuku päälle! Tuttu alamäki, lumilautatunneli, Vuokatin rinteiden parkkipaikat ja urheiluopiston kulma; tuttuja maisemia kaikki. Vielä viimeiset juoksuaskeleet kohti Vuokatin Hovia ja se oli siinä! 9:01:15 ja tuloslistalla nimi kärkeen! Eipä olisi aamulla uskonut..
Lyhyiden haastattelujen ja valokuvien jälkeen Ronkainen tulikin jo maaliin ja Liuhan Jukka osasi sanoa, että myös Epe taittaa matkaa jo alamaastossa. Oli kyllä mahtava fiilis seurata Eetun maaliin tuloa ja päästä onnittelemaan loistavasta juoksusta! Tämän parempaa päivää ja tulosta ei kyllä olisi voinut toivoa, että kahdesta sarjaan osallistuneesta molemmat seisovat päivän päätteeksi podiumilla. Kyllä urheilu tarjoaa parhaimmillaan hienoja tunteita!
