Tänäkin vuonna odotin Kolin reissua todella paljon. Alla oli määrällisesti ja laadullisesti ehkä paras juoksukausi tähän saakka ja uskoin pystyväni vaaroilla hieman edellistä vuotta parempaan suoritukseen. Heinäkuisen NUTS Pallaksen 134km raaston jälkeen olin saanut ihan hyviä treenejä tehtyä, erityisesti Kuopio Trail Cupin osakilpailuista sain loistavia vauhtikestävyysvetoja oman peruslenkkeilyn sekaan. Tuntui myös hyvältä lähteä hieman kohtuullisemmalle matkalle, ultrailu kun on herättänyt kesän aikana melko ristiriitaisia tunteita. 131km ei ollut hetkeäkään vaihtoehto, myös 87km oli lopulta helppo viivata yli. 43km olisi juuri sopiva sekoitus vauhtia ja kestävyyttä kuulaaseen syyspäivään.
Start – Kiviniemi
Kisojen ensimmäiset kilometrit ovat aina järjettömän vauhdikkaita, tälläkään kertaa ei sääntöön tehty poikkeusta. En ollut etukäteen ymmärtänyt, että myös reitin alku poikkesi aiemmista vuosista jonkin verran. Tänä vuonna tarjolla oli jonkin verran teknisempi alku, parilla nousulla maustettuna. Jalat eivät oikein ehtineet lämmetä ajoissa, vaan pikku-Mäkrän rinteet tuntuivat aika hankalilta nopeasti etenevän letkan mukana. Tielle tultaessa oltiin kuitenkin hyvissä asetelmissa, mutta hiukan väkinäisellä askeleella.
Havukanaholta Jauholanvaaralle olikin sitten melkoista rääkkiä. Sain tehdä taivalta aika pitkään yksinäni, kun annoin edellä kulkeneen letkan vähitellen karata ja yritin rauhoittaa omaa menoa. Toivoin että jalat heräisivät peliin mukaan, sillä varsinkin ylämäkiin ei oikein saanut mitään aikaiseksi. Monenlaisia synkkiä kuvia siinä ehti mielessään maalailemaan, ainakin turhat fantasiat riemumarssista maaliin joutivat romukoppaan.
Jauholanvaaralta Kiviniemeen polku on aika helppoa eikä ylämäkiä juuri ole. Vähitellen jalat toipuivat alun hurjastelusta, syke laski ja lämpö kropassa tasaantui. Juoksu tuntui ensimmäistä kertaa helpolta eikä numerolappua enää tehnyt mieli polttaa. Karkuun päässyt letkakin tuli selkä edellä vastaan hieman ennen Lakkalaa, joten jäin nauttimaan peesistä ja antamaan jaloille lepoa. Kiviniemen huoltoon tultiinkin kohtuullisen mukavasti, reitti tosin oli aika pehmeässä kunnossa.
Kiviniemi – Peiponpelto
Täytin vesipullot huollossa ja heitin toiseen elektrolyyttitabletin. Muutama kide merisuolaa suuhun ja menoksi. Fiilis oli hyvä aina Ryläykselle johtavan polun päähän asti, jonne on tultu juosten pitkä ja loiva ylämäki. Polulla jaloissa alkoi nykimään uhkaavasti ja kompuroin juurakoissa kuin Elkki Karhunkierroksella kuunaan. Kiireellä kaikki rohdot käyttöön mitä taskuista löytyi! Suolaa, espressogeeliä, magnesiumia ja kunnolla vettä – wait and hope for the best. Kertaalleen taakse jäänyt parivaljakko saavutti minut ja meni ohi, mutta nyt en päästänyt peesiä karkaamaan. Coctail alkoi vähitellen puremaan, eikä pahamaineinen Ryläys ollutkaan lopulta kovin häijy paikka.
Ryläykseltä Peiponpellon huoltoon on reitin viimeinen juostava osuus. Tossu kulki ihan mukavasti loivapiirteisessä maastossa, taisipa samalla syntyä hieman lisää eroa takana tuleviin. Perinteitä kunnioittaen minulta kuitenkin loppui vesi hieman ennen huoltopistettä, säästeliäs juominen myös pahensi ennestään kramppien partaalla nykiviä jalkoja. Jatkossa pitää ehdottomasti varata lisäpullo matkaan, litra juotavaa ei näköjään riitä Kolin maastoissa.
Peiponpelto – Maali
Huoltotoimenpiteet tapahtuivat hieman hämärissä tunnelmissa. Appiukko oli uskollisesti taputtamassa olalle ja osoittamassa oikean lähtösuunnan maalia kohti. Eipä siis muuta kuin pullot taas täyteen ja kohti tuntematonta loppuosuutta. Olo oli kuin teekkarivapun jälkeen, mikä ei siis lähtökohtaisesti ole se ihan reippain mahdollinen. Mäkränaholle kiivetessä jalkojen kanssa alkoi olla jo oikeasti vaikeuksia – lihakset olivat ihan tyhjät ja jokainen askel tuntui raskaalta.
Ehkä ihan hyvä, etten ollut tutkinut lopun reittiä kovin tarkasti etukäteen. Laskeutuminen pikku-Mäkrältä alas tielle tuntui aika huonolta huumorilta, kun seuraavana ohjelmassa oli nousu takaisin varsinaisen Mäkrän päälle. Mäki tuntui jatkuvan loputtomasti, teknisesti helppo mutta tappavan pitkä nousu! Kurjuuden maksimoimiseksi Kivinimestä mukaan tarttunut seuramies laittoi mäessä vilkun päälle ja hävisi näkymättömiin. Itsellä ei ollut mitään mahdollisuuksia vastata juoksuaskeliin vaan keskityin pelkästään maaliin selviytymiseen.
Mäkrän päällä valokuvaajan muistikortille tallentui aika väsynyt mies. Tästä reitti aavistuksen taas helpottui ja matka pikku-Kolin kautta hotellin nurkalle sisälsi lähinnä teräviä mutta lyhyitä mäkiä. Nämä osuudet olisi hyvänä päivänä pystynyt tulemaan aika vauhdikkaasti. Mieltä helpotti kuulla maalialueen kuulutuksia ja tieto siitä, että nyt ei ole enää kuin yksi mäki kiivettävänä. Hieman ennen hotellille tuloa sain yllättäen yhden arvokkaan päänahan kiinni. Tämä ja katsojien kannustus antoi yllättävän paljon energiaa ja lähdin laskettelemaan rinnettä alas satamaa kohti hyvää vauhtia.
Viimeinen nousu satamasta takaisin hotellille oli tullut aiemmilta vuosilta hyvinkin tutuksi. Tällä kertaa mäessä olisi ollut mahdollisuudet nousta top20 sijoituksille, mutta omat rahkeet eivät riittäneet vastaamaan muiden loppukiriin. Hotellia ennen kiinni saatu Ronkainen ja pari muuta juoksijaa painoivat mäessä ohi ja tekivät maaliin mennessä useamman minuutin kaulan. Pari selkää jäi roikkumaan kiusallisen lähelle, mutta kilpailuvietti ei enää oikein leimahtanut. En tiedä millä voimilla viimeinen penkka hotellin pihaan tuli kiivettyä, jaloissa ei ainakaan ollut jäljellä enää mitään. Loppuaika 5h 1min 48sek on ennakkoarvion mukainen, uskoin viiden tunnin loppuajan olevan realistinen tavoite. Myös sijoitus nousi aavistuksen viime vuodesta, 23. tila on kovassa seurassa ihan hyvä tulos.
Jälkipelit
Kuten tekstistä varmasti käy ilmi, oli päivä aikamoista taistelua. Jalat olisi pitänyt lämmitellä huolellisemmin ja saada nestetasapaino heti alusta toimimaan. Tukkoisilla ja kramppiherkillä jaloilla jyrkät ylämäet ovat todella haastavia ja uudella reitillä mäkeä tosiaankin riitti. Matkavauhti oli hankaluuksista huolimatta aika hyvää, mutta helppoutta ja iloa juoksusta ei kovin paljoa nyt löytynyt. Itselle jäi sellainen olo, että parempana päivänä ajasta olisi saanut aika monta minuuttia pois ja siitä huolimatta naamalla olisi loistanut iloinen ilme. Päivästä jäi kuitenkin positiivinen jälkimaku, jälleen kerran sai kokeilla rajojaan oikein kunnolla.
Uusi reitti on kaikessa raakuudessaan aivan loistava. Suomen polkujuoksun kulmakivenä Vaarojen Maraton ansaitsee reitin, joka hakee kotimaassa vertaistaan. Nyt reitti on sellainen, että haastetta takuulla riittää jokaiselle. Aiemmin Ryläyksen ylitys on ollut monelle se ratkaiseva paikka, jonka jälkeen reitti on helpottunut ja loppuajan pystynyt ennustamaan melko tarkastikin. Uudella reitillä Ryläys on lämmittelyä ennen varsinaista loppunäytelmää, jossa mitataan polkujuoksijan kunto toden teolla. Viimeisellä kympillä on mahdollista tehdä upeita nousuja tai romahtaa täydellisesti. Jokainen tapahtuman maaliin päässyt matkasta ja sarjasta huolimatta on takuulla jättänyt reitille kaikki voimansa.