Vaarojen Maraton, tuplana kiitos!

En muista milloin olen viimeksi jännittänyt juoksutapahtumaa yhtä paljon kuin tämän vuoden Vaarojen Maratonin 86km:a. Kyseessä on kilpailu, jota olen ihaillen ja kauhulla seurannut aina vuodesta 2010 saakka jolloin oma ensimmäinen ”normaalimatkan” VM tuli nilkutettua maaliin. Vuosi vuodelta kokemusta ja kuntoakin on tullut lisää, mutta joka kerta yhdeltä Herajärven kierrokselta maaliin päästyä olen iljetyksen puistatuksin ajatellut tilannetta, jossa joutuisin heti perään lähtemään toiselle kierrokselle. Not for a million dollars – right?

 

Palataanpa vielä muutama kuukausi ajassa taaksepäin, eli toukokuuhun 2017. Menossa on viimeinen harjoitus ennen NUTS Karhunkierroksen 80k kisaa, josta puolustettavana edelliseltä vuodelta on upea jaettu hopeasija. Tarkoitus oli tehdä kevyehkö treeni iltarasteilla ennen laukkujen pakkaamista, mutta toisin kävi. Lähes tasaisella kangaspolulla onnistuin taittamaan nilkan, lopputuloksena venähtäneet nivelsiteet ja Kuusamon reissu goes bye bye. Vaikka nilkka ei aivan kappaleiksi mennytkään, niin muutama viikko taukoa harjoittelusta oli pakko pitää. Jukolan Viestissä jalka kuitenkin kipeytyi uudemman kerran, joten myös heinäkuiset Rogainingin SM-kisat saivat jäädä väliin. Eihän tämän näin pitänyt mennä!

Kevättunnelmia

Juoksukauden kilpailuista oli kalenterissa enää Vaarojen Maraton, jota en todellakaan halunnut enää missata. Kysymysmerkkejä kuntopohjan ja jalkojen kestämisen suhteen oli kuitenkin paljon, joten etukäteen tavoitteena oli ainoastaan järkevä vauhdinjako ja maaliin pääsy. Valmistautuminen oli syyskesän osalta kohtuullista, joskin muutamat tärkeät ylipitkät polkuharjoitukset puuttuivat lähes kokonaan. Perhosia siis lepatti vatsan pohjalla jo heti kisaviikon alkajaisiksi ja mielessä paloi mieletön innostus päästä pitkästä aikaa haastamaan omaa jaksamistaan oikein kunnolla.

 

Olen osannut tehdä siinä(kin) mielessä hyvät naimakaupat, että vaimon lähisukua asuu Kolin välittömässä läheisyydessä. Tänä vuonna anoppi huolehti muonituksesta ja appiukko ansiokkaasti psyykkisestä valmennuksesta ynnä muista huoltotehtävistä.  Kilpailumateriaali haettiinkin Kolilta jo perjantaina, jotta lauantaiaamun herätystä ei tarvitsisi ruuvata aivan niin kohtuuttomiin lukemiin. Kilpailukeskuksesta tarttui materiaalin lisäksi matkaan myös se Vaarojen kuuluisa kisafiilis, jota 130km taipaleelle lähtöä tekevät tosiultraajat huokuivat kauden todennäköisesti haastavimman kilpailun alla.

Juoksemista vaille valmis

Heräsin vähän levottomilta yöunilta ennen kellon hälytystä. Yhdistelmä aamuyön unisia vilun väristyksiä ja kilpailupäivän jännitystä on varmaankin monelle urheilutapahtumiin osallistujalle tuttu – ei siitä ehkä sentään nauttia osaa mutta kuuluu kiinteänä osana kisapäivien kulkua.  Kuten aiemminkin, ei nytkään aamupala maistunut mitenkään erityisen hyvin edellämainituista tuntemuksista johtuen. Tottuukohan tuohon tunteeseen koskaan?

 

Kilpailukeskuksessa aikaa jäi juuri sopivasti hieman rauhoittua ennen starttialueelle siirtymistä. GPS-mötikkä päälle ja perinteinen valokuva hotellin parvekkeelta, sitten kaikki olikin valmista. Matkaan päästiin klo 07.00 vielä aika hämärälle polulle, lähtöpaikan otin hieman kärjen takaa noin 20. sijan paikkeilta. Ensimmäiset kilometrit taittuivat rennosti lämmitellen ja sopivia matkakumppaneita etsien. Tälle vuodelle uutuutena reitillä oli alkumatkalle lisätty Mäkrävaaran ylitys, joka kyllä pisti jyrkkyydellään nöyräksi vaikka jalat olivat tuoreet. Samoin kävi heti selväksi, että polku on todella märkä ja pehmeä. Kierrosta myöhemmin mudassa tarpominen saattaa vaikka käydä voimille?

Aamuhämärää hetki ennen starttia

Alkumatkalle löytyi sopivaa vauhtia eteneviä kanssamatkaajia, joiden kanssa oli mukava jutustella aina Kiviniemeen (17km) saakka. Olo tuntui aika hyvältä, joskin maha tuntui aika täydeltä ja suolaa joutui napsimaan imeytymisen vauhdittamiseksi aika tiuhaan. Ensimmäisessä huollossa sävelet olivat selvät, nopea täyttö juomapulloihin ja matka kohti Ryläystä jatkui ilman ylimääräistä viivettä. Kolinvaaran ja Ryläyksen kivikot menivät melko kivuttomasti, mutta edelleen pienet ongelmat energian imeytymisen kanssa jatkuivat. Ryläyksen jälkeen matkalla Peiponpellon huoltoon alkoi sitten mahaa vääntämään enemmänkin, mikä teki juoksusta epämiellyttävää. Samalla sopivan vauhdikas matkaseuralainen pääsi karkaamaan ja koko jäljellä ollut 56km piti juosta yksin.

Jossain ensimmäisen kierroksen lopulla. (Kuva: ONEVISION / Juha Saastamoinen)

Vesipisteen jälkeen vuorossa oli osittain uudistettua reittiä. Jalat olivat vielä aika hyvässä kunnossa, mutta henkisesti hankala jakso teki tuloaan salakavalasti. Kilpailun ensimmäinen synkkä jakso tulee minulle aina pikkuhiljaa hiipien, kunnes jossain vaiheessa huomaa mielialan olevan aika alhaalla. Ajatukset alkoivat kiertämään kehää puolivälin huollon ja erityisesti sieltä uudelle kierrokselle lähdön ympärillä. Onneksi pian reitillä alkoi näkymään 14km juoksijoita, joiden kanssa sai vaihdettua kannustuksia mielen piristykseksi. Reitin loppu oli edellisvuotta helpompi, vaikka toki haasteellinen erityisesti Pieni-Kolin ympäristössä. Loppunousussa kaadoin pullosta urheilujuomat mäkeen, syyttävä sormi siis osoittaa High5 -urheilujuomaa mahaongelmista. Tuttu ja turvallinen elektrolyytti saisi toimia puolivälistä eteenpäin nesteytyksen lisänä.

Huollossa ei laulattanut

Ensimmäinen kierros tuli aika tarkkaan ennakoitua vauhtia, aikaan 5h 25min. Puolimatkaan saapuminen oli kuitenkin yllättävän tiukka paikka. Perhe oli pihalla vastassa, eikä heikko hetki yrityksistä huolimatta jäänyt vaimon tarkalta katseelta huomaamatta. Sen tarkemmin ajattelematta hoidin huoltotoimet pois alta ja vaihdoin hyytyneen GPS-lähettimen uuteen. Koleaan keliin ei tehnyt mieli jäädä seisoskelemaan ja noin 8 minuutin huoltotauon jälkeen jatkoin matkaa kohti alaparkkipaikkaa.

 

Pakko sanoa että toisen kierroksen alku oli todella väkinäistä menoa. Sadatellen touhun järjettömyyttä läpsyttelin kohti Mäkrän seinäjyrkkää nousua. Kiipeily vielä sujui, mutta vaaran päällä kalliot ja mutalikot olivat ihan haitarista. Samoihin aikoihin maha ilmoitti ettei matka jatku ilman pakollista pysähdystä (kolmas ja onneksi viimeinen kerta). Tuossa vaiheessa mietin tosissani leikin lopettamista, annoin kuitenkin itselleni aikaa Havukanahon evakuointipisteelle asti tutkailla mihin suuntaan olo alkaa kehittymään. Joutui tosissaan muistuttamaan itselleen että ultrailuun kuuluu myös synkät hetket.

 

Tosiaan, olon helpottuessa matka Kiviniemeen oli koko päivän nautinnollisinta menoa. Aurinko paistoi, ketään ei näkynyt missään ja juoksu kulki rennosti. Kilpailulliset kiireet eivät mieltä vaivanneet, vaan nautin upeasta syysluonnosta ja reitin parhaista juostavista poluista. Samalla luottamus omaan jaksamiseen kasvoi, jopa siinä määrin että ennen Kiviniemeä pysähdyin nappaamaan pari valokuvaa jotka laitoin samalla jakoon. Muutenkin näin some-aikana oli mukava seurata Suunnon näytöltä kannustavia viestejä joita kilahteli pitkin päivää. Appiukkokin oli kärppänä paikalla huoltopisteellä, joten kannustuksesta ei homma ainakaan jäänyt kiinni.

Hyvillä fiiliksillä kohti Kiviniemeä

Ryläyksen toinen ylitys meni sekin yllättävän kivuttomasti. En tosin enää yrittänytkään juosta teknisiä polkuosuuksia, vaan kävelin suosiolla paljon. Päivä alkoi vähitellen hämärtymään ja reitillä kohtasin useita sitkeitä 130km taivaltajia, joilla alkoi kasvoilla paistamaan usko reitin selättämisestä. Mielialat tuntuivat siis olevan muillakin korkealla, joten kyllä siinä kelpasi matkaa taittaa. Ryläyksen jälkeiset helpot kilometrit taittuivat selvästi ensimmäistä kierrosta paremmin, joten viimeisen raskaan kympin kimppuun pääsi hyvästä tilanteesta.

Ryläys on my mind

En aivan ehtinyt satamaan ennen pimeän tuloa, joten lampulle tuli käyttöä viimeisessä alamäessä. Loppunousu meni jo enemmän fiilistellessä, eikä intoa kilvan juoksuun enää löytynyt. Takaa nimittäin tuli Myrskylä lentämällä ohi ja edessä oli yllättäen parin minuutin sisällä kaksi muutakin juoksijaa. Aika kummallista, kun oman sarjan menijöitä ei ollut näkynyt missään tuntikausiin. Nousu kuitenkin tuli noin minuutin nopeammin kuin ensimmäisellä kierroksella, eikä missään vaiheessa tuntunut todella pahalta. Viimeiset kymmenet metrit oli juhlallista nousta tulien loimutessa polun varrella ja maalissa olo oli mahtava. Erittäin onnistunut paluukisa ja kaikki ne tavoitteet jotka itselle asetin täyttyivät – hyvässä kunnossa maaliin matkasta nauttien. Sijoitus oli 12. ajalla 12:01:51.

Hyvissä voimissa
Kautta likaisten varpaitteni

Reitti on myös kahteen kertaan kierrettynä raskas. 3200 nousumetriä on tuntunut pari päivää reisissä aika mukavana poltteena ja karmeana nälkänä. Huomenna pitääkin kai olla kärppänä hakkaamassa ilmoittautumisnappia Karhunkierroksen ”perusmatkalle”. Sunnuntaina olisi varmaan ilmoittautuminen jäänyt tekemättä.