26.8.2017 järjestettiin Ikaalisten ja Jämin suunnalla 84 km pituinen maastopyöräilykilpailu nimeltään Jämi84, jossa tänä vuonna tarjolla oli yllättäen useampiakin reittivaihtoehtoja (tästä lisää tekstin lopussa). Kilpailukeskuksena toimi Ikaalisten kylpylä, jonka golf-rangelta ampaistiin maastoon ja jonka rannassa maali myös sijaitsi (virallinen reittikartta).
Kyseessä oli allekirjoittaneen ensimmäinen kilpailu maastopyörän selässä, eikä suurempia kilpailullisia tavoitteita ollut myöskään asetettu – paitsi päästä maaliin ja mahdollisimman pikaisesti. Huoltoa oli reitin varrella tarjolla kymmenen kilometrin välein, joten matkaan pääsi varsin minimaalisin varustein ja eväin. Otin mukaan vain juomarepun, jonka rakkoon kolme litraa vettä ja muutaman geelin, sekä suola- ja magnesiumsitraattitabletteja.
Koskapa tavoitteena ei hampaat irvessä kisailu, vaan matkasta nautiskelu, päätin jättää pyörään myös siinä olleet avopolkimet. Tämä oli kuitenkin virhe – lukkopolkimet olisivat olleet huomattavasti parempi valinta koska yli 70 kilometriä matkasta oli helposti ajettavaa baanaa vaihdellen latupohjasta maantiehen. Maastopyöräilijän silmin katsoen melkein koko matka oli siis ”siirtymää”, jossa nopea vauhti on pääasia. ”Single trackiä” matkasta oli noin 10 kilsaa ja muutama puikkaus mutavelliseen metsään tarjosi haastavimmat olosuhteet etenemiseen. Pehmeät mutapolut olivat kyllä kuin liimassa olisi polkenut ja sitten kun oli tarpeeksi pehmeää, niin alkoi Schwalben Racing Ranet vetää sutia siihen malliin, että meni talutteluhommiksi. Onneksi aivan pehmeää lällyä ei ollut paljoa.
Vaikka maasto oli taidollisilta vaatimuksiltaan helppoa, niin mäkeä oli matkalla kuitenkin jonkin verran. Nousua yhteensä noin 1 km ja vaihteista sai käyttää sekä isointa, että pienintä. Yksi ylämäistä oli sellainen, ettei omat taitoni riittäneet ajaa ylös ja parista piti tunkata jyrkimmät kohdat, kun jalat alkoivat krampata. Edelleenkin mainittakoon, että lukkopolkimet olisivat olleet oikea valinta.
Kokonaisuudessaan kilpailu sujui omalta osaltani muuten ihan OK, mutta 70 kilsan kohdilla oli alaselkä kohtuullisen jumissa ja meinasi tulla pienehkö bonkki. Vauhdikkaammissa alamäissä juminen alaselkä aiheutti ajoon herkkyyden ja tarvittavan rentouden puutetta, jolloin tasapainottely pyörän päällä muodostui varsin työlääksi ja vauhdin hurman korvasi ikävä tunne siitä, ettei pysty välttämättä korjaamaan jos pyörä tekee yllättävän liikkeen. Venyttelemällä selkää ja takareisiä, sekä nautiskelemalla kaikkea mitä huoltopöydästä irtosi, lähti kunto ja fiilis kuitenkin uuteen nousuun ja loppumatka sujui varsin mukavasti.
Oma sijoitukseni kilpailussa oli lopulta luokkaa ”mukana myös”, joskin on hieman hankala arvoida kuinka moni oli nopeampi samalla matkalla. Ai miksikö – siitä seuraavaksi.
Yksi sarja – monta reittiä
Jälkikäteen suurimpia intohimoja on maastopyöräilykansassa herättänyt kilpailun jälkeen ilmi tullut tieto siitä, että kilpailun nopeimmat eivät ole kiertäneet koko reittiä. Tämä johtuu siitä, että keulan edellä kulkenut kärkiajoneuvo ei onnistunut seuraamaan reittiopasteita ja ajatti kärkiporukan oikoreitille. Kuinka pitkän matkan kärki sitten polkaisi, siitä ei ole julkisesti todettu mitään, mutta ilmeisesti useampi kilometri jäi suorittamatta. Koko matkan nopeimmin polkeneet jäivät joka tapauksessa palkitsematta, mikä sinänsä on hämmästyttävää. Vaikka kilpailun kärkikaarti on/oli maailmanluokan menijöitä ja ehdottomia ennakkosuosikkeja, ei kyseistä matkaa ymmärtääkseni pitäisi voida voittaa polkematta koko reittiä. Ja toisekseen, on heille myös erittäin vaikea pärjätä ajamalla huomattavasti pidemmän matkan.
Omiin kokemuksiini perustuen reitiltä harhautuminen ei ollut tänä vuonna kovinkaan vaikeaa, sillä itsekin meinasin ajaa kahdessa kohdassa ohi opastetusta kääntökohdasta. Joitain opasteita oli vauhdissa hankala huomata ja välillä edellä meneviä piti huudella kääntymään takaisin oikealle reitille. Eipä siis ihme, että nopeasti kulkeva kärkikin harhautui väärille urille. Harmin paikka.
Ranteessa kiikkunut Garmin Fenix 3 mittasi reissulle pituutta 83,9 kilometriä ja piippasi matkan varrella uskollisesti viiden kilometrin välein aina noin 100 metriä ennen järjestäjän välimatkakylttejä, joten ainakin niistä pystyi seuraamaan omaa etenemistä varsin luotettavasti. Jotain positiivista hitaasti etenemisessäkin!
Keskustelua aiheesta fillarifoorumilla ja muutama sana myös Kimmo Virkin blogissa .
Kuvat: Kimmo Virkki