Vaarojen Maraton – Trail Tourin rakas kotikisa, josta ei malta pysyä poissa. Viime vuonna sain maistaa 65km lenkin suloista nektaria ja nyt tarjolla oli samaa herkkua iso annos. Alkuperäinen ilmoittautuminen oli tänäkin vuonna 65km:lle, mutta elokuussa houkutus kävi liian suureksi ja tuplasin matkan 130km:ksi.
Vuoden aikana on tapahtunut taas aika paljon, tosin lähinnä polkujuoksun ulkopuolisessa maailmassa. Edellinen kilpailu on nimittäin viime vuoden Vaarojen Maraton. Toukokuulle ajoittunut toisen tyttären syntymä asetti luonnollisesti prioriteetteja elämään ja samaan ajanjaksoon osunut umpilisäkkeen puhkeaminen rauhoitti muutenkin liikkumista. Kesäkuusta eteenpäin lenkit alkoivat taas maistumaan ja alla on ehjin kesäharjoittelukausi vuosiin. Tästä rohkaistuneena ajattelin, että ”nyt jos koskaan” ja ilmoittauduin mukaan pitkään ihanaan leikkiin. Itseluottamus ja juoksutuntuma pitkillä lenkeillä oli sen verran hyvällä tasolla, että nyt uskoin pystyväni hyvään suoritukseen Kolin kuninkuusmatkalla.
Sääennuste oli kisaviikon kuuma puheenaihe, välillä luvattiin paistetta ja välillä myrskyä. Lopulta toteuma oli ihan hyvä ulkoilukeli: lämpötila nollan tuntumassa, navakkaa tuulta ja kevyttä sadetta (vettä/lunta/rakeita). Metsässä tuuli ja kevyt sade eivät juuri haittaa, kun vaan ei hyydy ja lämmöt sen takia putoa kropassa. Pukeutuminen toki vähän mietitytti, lopulta ylle valikoitui talvitrikoot, kerrastopaita ja ohut juoksutakki. Näillä pärjäsi mukavasti!
Olin ajoissa paikalla kisakeskuksessa, hermoiluaikaa oli melkein kaksi tuntia. Tunnelma ”lämpiössä” oli varsin odottava. Siinä ehti vertailemaan vaatteita ja eväitä naapureiden kanssa kellon vilkuilun lomassa. Klo 19.50 kävelin portaat alas lumiselle lähtöpaikalle, jossa malttamaton joukko jo odotteli lähtölupaa. Matkaan päästiin sujuvasti, otin luontevan tuntuisen paikan top20 tuntumasta ja koitin pitää vauhdin maltillisena. Juoksu tuntui todella hyvältä ja luminen metsä oli otsalampun valossa rauhoittava ympäristö. Paljon alkua pidemmälle ei ehdittykään, kun näin oikealta puolelta lähestyvän valoja. Hädin tuskin oli päästy matkaan, kun kärkiletka oli jo ehtinyt juoksemaan harhaan! Järjestäjän oppaat ohjasivat pokkana porukkaa Ikolanaholta väärälle reitille – nice work! Tässä hässäkässä pääsin kokemuksen turvin puikkaamaan ensimmäisenä oikealle reitille (joka oli nauhoilla suljettu), jonne pian muukin joukko seurasi. Johdin siis kilpailua hetken verran 😊
Tästä matka alkoi etenemään tasaisemmin. Mäkrän nousussa kärkijuoksijoita paineli odotetusti ohi ja hävisi näköpiiristä, mutta huomasin hieman yllättäen taittavani matkaa jossain kärkijuoksijoiden ja pääjoukon välissä. Asetelma tuntui vähän turhan rohkealta, mutta juoksu toisaalta erittäin leppoisalta. Tyydyin siis osaani ja kahlaamolle saavuimme muutaman muun juoksijan kanssa samaa matkaa. Ylitys ei tuntunut lainkaan pahalta – vesi oli varsin matalalla ja kahlattava matka lyhyt. Täytin pullot ja jatkoin matkaa, sain seuraksi yhden juoksijan. Muita ei välittömässä läheisyydessä enää näkynyt.
Helpohkon alkumatkan jälkeen reitti vaikeutuu selvästi Eteläpäätä lähestyttäessä. En muistanut kovin tarkasti, miten reitti tuolla välillä etenee, mutta jossain vaiheessa huomasin polun olevan melkoista syheröä. Terävä nousu, jyrkkä alamäki, välissä lyhyt pätkä teknistä polkua ja seuraava mäki. Tätä kuviota sai toistaa aika monta kertaa ennen kuin Moisseenvaaralla reitti pikkuhiljaa alkoi helpottumaan. Taivalta oli tässä vaiheessa takana jo nelisen tuntia. Alkoi unettamaan ja juostut kilometrit tuntuivat jo hieman jaloissa. Ahvenlammella päivystänyt talkoolainen vihjasi, että edellä menee parin minuutin päässä yksi kilpailija. En lähtenyt kirimään, mutta pian edellä erottuikin valokeila. Pian Tommi Yli-Maunula kyselikin reittioppaksi ja minähän suostuin ilomielin. Homma lähti rokkaamaan aika mukavasti, löysimme hyvän matkavauhdin ja leukoja heilutellessa matka taittui kuin huomaamatta. Pian oltiinkin jo Kiviniemessä huoltohommissa, ylitettiin Ryläys lähes huomaamatta ja alkoi puolivälin huollon pyörittely mielessä. Epäilenpä että yksin olisi ollut aika paljon tympeämpi pätkä, nytkin joutui nappaamaan pari kofeiinipommia kun luomet väkisin välillä painoivat. Vähän siinä jo puhuttiin, että tässä junassa voisi koittaa matkustaa loppuun asti.
Kilpailukeskuksen lähestyminen otettiin aika rauhassa; osittain tarkoituksella, osittain varmaan luonnollisista syistä. Pitkässä loivassa nousussa Väisänen juoksi sen verran kevyesti ohi, että luulimme kyseessä olevan 65km yösarjan kärki. Pieni-Kolilla minulla alkoi lamppu välkyttämään akun vähyyttä, joten lyhyt ylimääräinen huoltopysähdys oli pakko tehdä. Hämmästys oli melkoinen, kun valo ilmoitti uuden akun olevan tyhjä. Onneksi olin hermostuksissani ostanut viime hetkellä pienen Petzl:n varalampun, joka onneksi toimi moitteetta!
Puolivälin huolto saavutettiin ajassa 9h41min. Tämä oli etukäteiskaavailuissani reitin pahin henkinen koetinkivi. Hotellille on aivan liian helppo keskeyttää, jos toinen kierros ihanaa Pohjois-Karjalaista vaaramaisemaa väsyneillä jaloilla ei satu huvittamaan. Ilokseni huomasin kuitenkin juoksevani hymyssä suin uudelle kierrokselle. Eräänlainen välitavoite oli nyt täyttynyt. Ennakkoon ajattelin, että ensimmäinen kierros voisi hyvässä tapauksessa kestää noin 10 tuntia ja toinen 12. Oltiin siis tultu erittäin hyvää vauhtia (ajalla oltaisiin oltu 65km yösarjassa kahdeksansia). Huolto kesti noin 15 minuuttia, missä ajassa ehti vaihtaa kuivan paidan, pakata repun täyteen energiaa, syödä kanakeittoa, juoda kahvit ja herkutella omilla puolimatkan eväillä. Selkeästi nopeampia huoltajia olivat Saara Päätalo ja Jarkko Aspegren, jotka ohittivat meidät huollon aikana. Kumpaakaan emme enää loppumatkan aikana saavuttaneet, myös Väisänen näytti painelevan huollon jälkeen menojaan.
Toisen kierroksen alkupuoli ei jättänyt juurikaan muistikuvia. Väsymys alkoi painamaan, askel lyhenemään ja kävely lisääntymään. Lampun sai sammuttaa seitsemän aikoihin, päivä valkeni harmaana. Ajantaju oli hukassa, mutta matkaa tehtiin tasaisesti. Kahlaamon ylitys virkisti hetkeksi, mutta sen jälkeen alkava pirullisen hankala huoltoväli Rykiniemi-Kiviniemi painoi mielialaa. Samalla kuitenkin tiesin, että Kiviniemen jälkeen ollaan jo niin lähellä maalia, että sinne ei matkaa enää pahan mielen takia voi jättää kesken.
Ja olihan se väli ihan hanurista. Voi hyvänen aika että se olikin hanurista. Nyt ei juoksujunassa käynyt iloinen puheensorina, vaan matka eteni omissa synkissä ajatuksissa piehtaroidessa. Aika mateli ja matka taittui hitaasti. Valoisassa näki vielä kaiken lisäksi kiivettävien mäkien korkeuden paremmin, ihmetytti kuinka yöllä tämä väli sama osuus olikin tullut niin kivasti. Lopulta odotettu kyltti ”Moisseenvaara”, joka antoi lupauksen lähestyvästä hieman helpommasta ajasta. Ehkä tästä sittenkin selvitään. Eteläpää, Ahvenlampi, Huuhkajavuori, Kiviniemen tie – huoltoa kohti synkkä jakso hellitti otettaan ja huollossa tuntui jo mukavalta herkutella keksiä ja geeliä. Tästä ei ole enää kuin reilu puolimaraton maaliin!
Maratonareiden kohtaaminen antoi aivan uutta virtaa. Tommi jututti valehtelematta jokaisen kohtaamamme kulkijan, intouduinpa itsekin välillä verryttelemään leukojani. Tuntui myös mukavalta ohittaa, eikä pelkästään väistellä 65km sarjan menijöitä. Tästä kehittyikin melkoinen mania, Ryläykselle asti saatiin pidettyä todella hyvää vauhtia ja juttu luisti taas ihan kuin alkumatkasta. Toki jaloissa painoi jo aika rajusti, eikä edes yritetty juosta kuin aivan helpot osuudet. Ryläyksen päällä telttasauna meinasi imaista meidät reitiltä, mutta hienosti ohitimme houkutukset. Näillä main polun laidalla Väisänen viritteli avaruuslakanaa lanteilleen, imeytymisongelmat olivat vieneet energiat matalalle. Ei kyllä käynyt kateeksi, onneksi itsellä ei tällä kertaa (ihme kyllä) ollut mitään murheita vatsan kanssa.
Peiponpellon viimeisestä huollosta alkoi loppusuora. Loppumatkalla ei ollut enää muuta kuin teknisesti helppoja mäkiä, jotka kyllä pääsee kohtuullisessa ajassa vaikka jaloissa ei paljon enää jäljellä olekaan. Mäki kerrallaan viimeinen kymppi kääntyi loppua kohti ja satamaan juostessa alkoi tulla tunteet pintaan. Viimeinen nousu oli juhlaa, enää ei väsymys tuntunut! Viimeisessä jyrkässä oli vielä perhe vastassa, samaan aikaan taisi mennä taas roska silmään. Jo paljon aiemmin sovittiin, että maaliin tullaan yhtä aikaa. Kiivetessä jo suunniteltiin koreografiat valmiiksi, mutta kun oikeastaan ketään ei maalikaaren ympärillä näkynyt niin päätettiin vain juosta vieretysten maaliviivan yli. Aikaa matkaan kului 21h 29min, jolla irtosi miesten sarjan sijat 4 ja 5. Teräsnainen Päätalo oli myös ennen meitä maalissa, kova suoritus!
Matkalla maalailtiin moneen kertaan saunaa, palautusoluita ja ruokailua. Sauna tuntuikin todella mahtavalta hieman kylmettyneessä kehossa, mutta ruoka ja juoma eivät oikein maistuneet miltään. Päässä ei liikkunut muuta kuin silmät, helpotkaan jutut eivät sujuneet ja ulkoilmassa iski välittömästi hallitsematon vapina. Seuraava yö meni aivan tajuttomana maatessa, myös sunnuntaipäivä oli melkoista tyhjyyteen tuijottelua. Illalla elämä alkoi palailemaan ja alkoi tajuamaan miten hienosti monien Ultra Trail Tourin kovimmaksi kisaksi luonnehtima rääkki oli mennyt.
Erityiskiitos Tommille mahtavasta matkaseurasta. Nämä ovat erikoisia ja ainutlaatuisia kohtaamisia, kun saa olla jakamassa hyvin erikoisen ja intensiivisen kokemuksen ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa. Matka sujui paljon helpommin ja vauhdikkaammin, kun ei tarvinnut taivaltaa yksinään.
Vaatetus:
- Housut: Craftin talvitrikoot
- Paita: HH-kerrastopaita (eka kierros), Asicsin juoksupaita (toinen kierros)
- Takki: Salomon Fast Wing hoodie (ei vedenpitävä)
- Kengät: Salomon Sense Pro 3
- Sukat: Lenz Allround 1.0
- Hanskat: Sealskinz Ultragrip
- Pipo: Buffin Vaarojen Maraton kisapipo vuosimallia 2018
Syödyt eväät:
- 20kpl high5 berry -geelejä
- 3kpl SiS Double Espresso -geelejä
- 5 pussia high5 energianamuja
- 1 pussillinen irtokarkkeja
- 3 suklaapatukkaa
- 1 energiapatukka
- 1 litra high5-urheilujuomaa
- muutama keksi