Otsikkokuva: Poppis Suomela
Omia rajoja rikkovaan juoksutapahtumaan osallistuminen ei ole vain yksi intensiivinen kilpailuviikonloppu. Tapahtumaan valmistautuminen fyysisesti ja psyykkisesti on lähes yhtä merkittävä osa kokonaisuutta kuin kaiken huipentava juoksu numerolapun kanssa itse tapahtumassa. Luottamusta omaan fyysiseen ja psyykkiseen kestävyyteen rakennetaan kuukausien ajan harjoitusten kautta. Ideaalitilanteessa harjoituskauden edetessä huomaa kehittyvänsä ja tulevansa viikko viikolta valmiimmaksi venyttämään oman kestokyvyn rajoja taas hiukan kauemmaksi mukavuusalueelta.
Olen huomannut, että pään täytyy olla valmis ottamaan vastaan kaikki se väsymys, kipu, ympäristön olosuhteet ja erilaiset rasituksen aikaiset vaivat, mitä rajoja venyttävä ultrasuoritus heittää vasten kasvoja. Ruumiin taas täytyy kyetä pysymään riittävässä toimintakunnossa, jotta maaliin on mahdollista päästä. Kuitenkin on niin, että pään pettäessä myös ruumis luhistuu. Toisaalta hyvällä psyykkisellä toimintakyvyllä voi venyttää fyysistä suorituskykyä yllättävän pitkälle. Tämä on ollut omalla kohdallani keskeinen oivallus. Käytännössä isoa haastetta edeltävien muutamien kuukausien ajan pyörittelen juoksulenkeillä mielessäni erilaisia skenaarioita ja tunnetiloja, joita itse kilpailussa mahdollisesti kohtaan.
Karhunkierroksen ultramatkalla on ollut erityinen paikka ajatuksissani viimeiset kolme vuotta. Vuonna 2018 starttasin matkalle hyvissä tunnelmissa, mutta lämpimästä säästä aiheutunut nestehukka ja siitä seurannut sekavuus veivät voiton ja matka päättyi puolivälin huoltoon. Pian keskeytyksen jälkeen päätin, että matka tullaan vielä kunnialla maaliin.
Tämän vuoden NUTS Karhunkierroksen 166km matkalle lähdin puutteellisella valmistautumisella. Talvi ja kevät olivat olleet kuormittavaa aikaa monella mittarilla, eikä säännölliselle ja johdonmukaiselle juoksuharjoittelulle riittänyt aikaa eikä energiaa. Lisäksi polvikivut vaivasivat harmittavasti noin kuukauden ajan kevättalvella. Kysymysmerkkejä liittyi siis niin jalkojen kestävyyteen kuin aerobiseen kuntoon. Karhunkierrosta edeltävät viikot eivät varsinaisesti parantaneet tilannetta, kun kaksi viikkoa aiemmin tehty viimeinen pitkä lenkki päättyi neste- ja energiavajeessa hoiperteluun. Tiesin kuitenkin, että pohjakunto on ihan kohtuullisella tasolla, vaikka juoksukunto ei optimissa olekaan.
Jouduin tekemään aika paljon töitä ajatusteni kanssa, kun itseluottamus juoksuun liittyen ei ollut kovin korkealla. Jopa välttelin kertomasta osallistumisestani ulkopuolisille, sillä halusin välttää kaikenlaisten ylimääräisten paineiden keräämisen. Muilta osin valmistautuminen onneksi meni hyvällä rutiinilla, joten kisa-aamuna kaikki oli valmista ilman sen suurempaa panikointia.
Matkaan lähdettiin Rukan hiihtostadionilta klo 08:00. Sää oli mitä mainioin juoksuun, lämpötila oli päivällä hieman yli viisi astetta plussalla. Huomattavasti parempi kuin +20. Tavoittelin mahdollisimman tasaista vauhdinpitoa, mikä tarkoitti omaan tahtiin etenemistä. Aika pian huomasin, että ylämäkien kävelystä puuttui paras ketteryys mutta että juostavilla osuuksilla matka taittui kohtalaisen hyvin. Mielessä pyöri monen tunnin ajan paljon arjen asioita, mikä ei ole mitenkään tavoiteltavaa. Parhaimmillaan ajatukset tyhjentyvät ja mieli täyttyy juoksun ja hengityksen rytmistä ja seuraavien askelten paikkojen hakemisesta.
Matka eteni kelvollisen vauhdikkaasti mutta rauhattomasti pitkälle alkuiltaan. 55km huoltoa edelsi vaikeita hetkiä, jolloin ajatus yli sadasta jäljellä olevasta kilometristä tuntui musertavalta. Huoltopisteen hyvien tarjoilujen ansiosta mieli kuitenkin parani ja pääsin kohti Hautajärveä hieman paremmin mielin. Polku kuitenkin tuntui vaikeutuvan aika pian ja samalla myös henkinen rasitus kasvoi takaisin tuskalliselle tasolle. Jouduin käymään motivaatiokamppailua, kun päässä pyöri asioita, jotka ovat paljon itsensä kiduttamista tärkeämpiä. Tässä vaiheessa en ollut yhtään varma, jatkuisiko matka puolivälin huollosta jalan vai autolla. Uskallan väittää, että etukäteen tehty henkinen valmistautuminen pelasti tilanteen, kun päätin että puoliväliin ei saa jättää hommaa kesken ilman akuuttia fyysistä ongelmaa. Vähintään juoksisin siis takaisin Oulankaan, vaikka kuinka pahalta tuntuisi.
Hautajärvelle saavuin ennakkokaavailujen mukaisesti hieman alle 10h 30min ajassa. Tarjoilut olivat kohdillaan: pizzapala ja alkoholiton olut maistuivat todella hyvin geelikuurin jälkeen ja läksiäisiksi hörpätty kahvi virkisti sopivasti paluumatkan alkua. Huollon aikana ohitin joitakin kilpailijoita ja pääsin liikkeelle hyvillä mielin. Tässä vaiheessa homma alkoi toimimaan. Paluumatkan ensimmäiset 12 kilometriä taittuivat todella kevyesti eivätkä sitä seuranneet hankalammat osuudet tuntuneet lainkaan niin pitkiltä kuin menomatkalla. Oulangan huoltopisteen lähestyessä ei mielessä enää käynyt vaihtoehto leikin jättämisestä kesken.
Huoltopisteeltä tankkasin taas energiaa ja kofeiinia vähän reilummin yön tunteja varten. Kello lähestyi puolta yötä, joten vähille jääneet yöunet tahtoivat välillä painaa luomia umpeen. Huoltopisteellä panin merkille, kuinka hieman perässäni saapunut Jeremy Palmer oli huomattavan hyvällä tuulella ja energisen oloinen. Hänkin vaikutti löytäneen etenemiseensä hyvän rytmin ja energiatason. Aiemmin matkalla olimme kohdanneet ja voivotelleet molemmat heikohkoa oloa.
Lähdin huollosta matkaan aika rauhallisesti täyttä mahaa vajutellen. Aika pian huomasinkin, kuinka Jeremy saavutti minua hyvällä vauhdilla. Oma vatsa alkoi tasoittumaan, joten pystyin parantamaan omaakin vauhtiani ja pysyin melko lähellä Jeremyn edellä vilahtelevaa hahmoa. Teknisesti helpommat Oulankajoen alangon kilometrit tulin ajankohtaan nähden hyvällä vauhdilla juosten. Tasankoa seurannut nousuosuus sen sijaan meni hieman vaatimattomammin, kun väsymys alkoi taas valtaamaan alaa. Uneliaisuus kuitenkin kaikkosi, kun Jeremy tuli silmät lautasina vastaan polulla ja viittoi kuusikkoon. Karhuemo oli ylittänyt polun kahden pennun kanssa muutaman kymmenen metrin päästä. Hetken verran piti miettiä mikä nyt neuvoksi. Katsoimme parhaaksi pitää hetken ajan meteliä ja ilmoittaa kisakeskuksen päivystäjälle luontohavainnostamme. Kun kenelläkään ei ollut parempaakaan ideaa, niin jatkoimme matkaa silloin tällöin taaksemme vilkuillen…
Matka jatkui kohti Basecampin huoltoa ilman mainittavaa dramatiikkaa. Jeremyn kanssa löysimme aika mukavan symbioosin, erilaisten huoltotarpeiden aikana loitonnut toisen selkä tuli juostua vähän reippaammin kiinni. Näin eteneminen pysyi ryhdikkäänä ja matka taittui hyvällä vauhdilla aina kun alusta salli juoksemisen. Ohitimme useamman kilpailijan, joilla kaikilla oli erilaisia vaivoja. Pitkillä matkoilla moni asia voi mennä pieleen, joista kaikkiin ei etukäteen juuri voi varautua. Onneksi itselläni ei ole koskaan ollut ongelmia yösyömisen kanssa, mikä on monelle iso ongelma pitkissä kilpailuissa.
Paluumatkan vaikeimmat hetket osuivat Porontimajoen ja Kumpuvaaran välimaastoon. Polku on tuolla välillä aika raskas, paikoin mutainen ja sisältää jyrkän portaikon. Tuolla välillä hyvä etenemisen rytmi rikkoontui ja matkaa tehtiin askel kerrallaan. Kilometrit painoivat kintereitä ja väsy painoi. Aamuyöllä lämpötila painui pakkaselle ja puuskainen pohjoistuuli kutitteli mukavasti. Helpotuksen tunnetta toi Kumpuvaaralta siintänyt Rukan siluetti, joka muistutti maalin lähestymisestä. Viimeisen vajaan 10 kilometrin rajuus oli hyvin tiedossa, mutta tavallaan tämän viimeisen etapin alkaminen oli iso helpotus ja antoi virtaa jatkaa taas vähän reippaammalla mielellä eteenpäin.
Oman sävynsä hommaan antoi ristiriitaiset tiedot sijoituksestamme kisassa. Joidenkin tietojen mukaan olimme jopa top3-tahdissa, mikä ei nyt aivan pitänyt paikkaansa. Konttaisen huollon jälkeen ei tosin olisi ollut enää juurikaan tehtävissä, sen verran pehmeää meno oli louhikossa. Hetken verran olimme sijoilla 4 ja 5, mutta viimeisillä kilometreillä takaa tuli yksi juoksija vastustamattomasti ohi.
On kovin vaikea kuvailla tunnetta, joka Valtavaaran jyrkissä ylä- ja alamäissä vallitsi. Toisaalta tiedostettu reissun loppuminen tunnin kuluessa hiipi lämpönä mieleen, mutta samalla kipu ja jalkojen lihasten hermotuksen puuttuminen tekivät etenemisestä tragikoomista. Siinä roikuttiin välillä kirjaimellisesti köysissä, kun jyrkimmistä paikoista selviämiseksi täytyi kiskoa itseään apuköysien avulla eteenpäin. Tämän tunnetilan keskelle yllättäen ilmaantuneet kaksi tuttua naamaa Valtavaaran päivätuvan lähellä tuntuivat aivan epätodellisilta. Sini ja Saana olivat olleet aamuvirkkuina liikkeellä ja vaanivat väsyneitä kannustettavia viimeisten jyrkkien mäkien keskellä. Kannustusjoukot pääsivät yllättämään sen verran totaalisesti, että ilme ja olemus taisivat viestiä melkoista sekavuutta. Valtava arvostus kuitenkin ja lämmin kiitos näin jälkikäteen molemmille!
Viimeisten kilometrien aikana usko 24 tunnin haamurajan alitukseen vahvistui. Tätä oli pidetty tavoitteena paluumatkan aikana, mutta oli vaikea arvioida, kuinka toteutettavissa tavoite lopulta oli. Rukan viimeiseen nousuun lähdettäessä oli kuitenkin selvää, että alle vuorokauden kyllä päästään. Helpottunut hymy kasvoilla juostiin viimeinen mäki alas kohti hiihtostadionia. Kuulutukset ja kannustukset loivat suuren urheilujuhlan tunnelmaa ja väsyneestä mielestä irtosi vielä tuuletuksia ja huutoa, kun juoksimme rinnatusten maaliviivan yli. 23h 45min, jolla irtosi sijat 5 ja 6. Mieletön kokemus!
Juoksu sujui lähes optimaalisesti. On todella paljon mukavampi tehdä tasaisen nousujohteinen suoritus, kuin loppua kohti hiipuva taistelu. Paluumatka oli henkisesti jopa helpompi kuin ensimmäinen puolikas, mikä antoi tarvittavan mielenrauhan lopun selvittämiseksi. Fysiikka kesti kohtuullisesti loppuun asti, vaikka polvet ovat olleet muutaman päivän aika kipeät ja jaloissa komeilee muutamia aika häijyjä rakkoja. Matkan raskaudesta kertoo huomattavan korkea keskeytysprosentti: 133 matkaan lähteneestä maaliin pääsi 71 juoksijaa. En usko, että olisin itse kilpailussa voinut tehdä mitään merkittävästi paremmin, kuin mitä nyt tein.
Palautuminen alkoi ruokailulla ja kolmen tunnin unilla. Maaliintulo oli mukavaan aikaan, kun aamupäivällä ehti ottaa hieman unta ja illan pystyi ottamaan rennosti mökin sohvalla. Sini ja Saana kävivät vielä tervehtimässä über-hyvien tuliaisten kanssa. Cava ja vaahtokarkit toimivat palautuseväinä mainiosti ja illalla unta ei tarvinnut odotella. Eri asia olikin yölliset nivelkivut ja hikoilukohtaukset.
Jälkitunnelmat muutama päivä tapahtuman jälkeen ovat lämpimän positiiviset, joskin jalkasärkyjen sävyttämät. Melko heikoista lähtökohdista syntyi kuitenkin loistavasti sujunut juoksu. Myös kolme vuotta selässä roikkunut apina putosi viimein Kitkajokeen. Tulevista tapahtumista en uskalla sanoa mitään muuta kuin että antaa tulevien viikkojen näyttää, mitä mielessä alkaa pyörimään. Nyt nautin vielä hetken lämpöisistä jälkitunnelmista. Yli 100 mailia haastavalla polkureitillä alle vuorokauteen on ehkä kovin juttu mitä olen koskaan tehnyt.