Timpan kilpailukertomus
Kilpailuaamuna 22.5.2015 herätyskello pärähti soimaan klo: 7:20 ja itse kilpailun startti tapahtui Oulangan luontokeskukselta klo: 10:00 aikaan. Edessä oli siis Tomin kanssa 53km:a silkkaa nautintoa Kuusamon upeissa maisemissa pitkin Karhunkierroksen vaellusreittiä. Jussi ja Eetu olivat aloittaneet oman urakkansa 80km:n sarjassa jo seitsemän aikaan aamulla ja mielessä pyöri, että ehdittäisiinkö morjenstamaan vielä kavereita Oulangalla ennen omaa starttia. Kilpailun lähtöpaikalle saavuttiin hyvissäajoin vartin yli yhdeksän omalla kyydillä ja muita kilpailijoita kuljettanut bussi tuli vastaan jo vähän ennen Oulangalle saapumista. Hetken kilpailupaikalle saapumisen jälkeen alettiin vetämään juoksukamoja niskaan ja viimeisten varusteiden tarkistusten jälkeen jäimme odottelemaan starttia. Paikalla olikin jo iso joukko muita kilpailijoita ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Vähän ennen starttia näimmekin Eetun ja Jussin ilmestyneen lähtöpaikan vieressä sijaitsevalle tankkauspisteelle. Jussin kanssa vaihdettiin muutama sananen ja kovaa kyytiä olivat kaverit painaneet menemään ensimmäiset 27km:a. Jussi näytti vielä tuossa vaiheessa kuljettuun matkaan nähden varsin hyvinvoivalta mutta Eetun ilmeestä oli havaittavissa, että alkumatka ei tainnut mennä kovin kevyesti. Hetken päästä Jussi ja Eetu jatkoivat taivaltaan kadoten horisonttiin ja oli aika alkaa asettua lähtöpaikalle ennen lähtölaukauksen kajahtamista.
Reittikartan perusteella alkupätkä vaikutti varsin helpolta ja suurimmat korkeuserotkin tulisivat jakautumaan viimeiselle kymmenelle kilometrille joten päätin ottaa alkumatkan varsin reippaasti. Tiesin, että Tomi on huomattavasti itseäni kovempi juoksija mutta siitä huolimatta lähdin Tomin peesiin ja yritin pysyä siinä niin kauan kuin vain suinkin pystyin. Muutaman kilometrin jälkeen ohitimme Eetun ja Jussin ja heitettiin kavereille vielä viimeiset tsempit loppukilpailuun. Koko aamun oli oma oloni ollut varsin raskas johtuen varmaan edellispäivän hiilihydraattitankkauksesta joka kaikesta päätellen oli mennyt aivan liian överiksi. Ilmeisesti kaikkea mahdollista niin paljon kuin menee -tankkausstrategia ei ollut kilpailun kannalta se kaikkein optimaalisin. Raskas olo vaihtuikin varsin nopeasti huonoksi, lähes oksettavaksi oloksi ja syke huiteli aivan liian korkealla joten päätin Tomin antaa mennä menojaan noin viiden kilometrin jälkeen ja keskittyä siitä eteenpäin vain omaan suoritukseeni.Huonosta olosta huolimatta sain vauhdin kuitenkin pidettyä varsin hyvänä omaan tasooni nähden ja ensimmäinen 10km:a taittui alle tuntiin.
Viidentoista kilometrin jälkeen alkoi paha olo väistyä ja olo keventyä mutta aikaisemmista kilpailuista tuttu flow-tila loisti poissaolollaan. Jo alkumatkasta tuntui pieniä krampin oireita pohkeissa joten otin kolme suolatablettia edistämään nesteiden imeytymistä sekä ehkäisemään kramppeja. Reippaan alun ansiosta sain myös keskittyä varsin vapaasti omaan tekemiseeni eikä muita kilpailijoita näkynyt mailla eikä halmeilla. Juurakkoinen maasto teki myös oikean jalan jalkapohjalle tepposet ja jalkaholvissa alkoi tuntua outoa kipua. Hetken jo epäilin eksyneeni reitiltä kunnes vähän ennen ensimmäistä Jussin kämpällä sijaitsevaa tarkistuspistettä ohitseni meni pieni joukko muita 53km:n sarjan kilpailijoita. Pysyttelin tämän porukan peesissä ja siitä sainkin hyvää vetoapua sekä juttuseuraa kitkajoelle asti jonka jälkeen porukan viimeinenkin juoksija pääsi karkuun edelläni. Juuman tankkauspisteelle, joka sijaitsi n. 30km:n kohdalla, saavuin ajassa 3:25. Mitään aikatavoitetta en ollut ennen kilpailua itselleni asettanut mutta tuossa vaiheessa seitsemän tunnin kokonaisajan alittaminen alkoi tuntua mahdolliselta.
Juumassa täytin juomareppuni, söin sipsejä, kaksi suolatablettia lisää ja otin matkaevääksi muutamaan fasupalan jonka jälkeen matka sai jatkua. Juumasta eteenpäin alkoi taas olo huonontua, kipu jalkaholvissa paheni ja kilometrit tuntuivat todella pitkiltä. Myös molemmat ukkovarpaat olivat todella kipeät ja alamäissä juokseminen oli melkoista tuskaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin ilmeisesti jättänyt varpaankynnet liian pitkiksi ja/tai spikecrossien nauhat liian löysälle jolloin alamäissä varpaat pääsivät hakkaamaan vasten kenkien kärkiä. Noin 40km:n kohdalla olo alkoi kuitenkin taas parantua ja kipu jalkapohjasta katosi. Ilmeisesti juurakkoinen maasto oli vain saanut jalkapohjan lihakset jotenkin tukkoon ja parempikulkuisilla poluilla ne alkoivat taas vertyä. Ukkovarpaat olivat kuitenkin edelleen todella kipeät mutta ajattelin, että tämä saa nyt luvan kuulua asiaan. Meno maistui taas ja matka tuntui jälleen kerran etenevän vauhdikkaammin Konttaisjärven toiselle tankkauspisteelle asti.
Konttaisella heitin vielä vähän lisää vettä juomarakkoon ja söin muutaman fasupalan. Tässä vaiheessa kilpailua olikin helppo psyykata itseään puristamaan loput mehut juoksukunnosta irti koska matkaa ei enää ollut kuin 6km:ä jäljellä. Olin varannut reissulle geelejä otettavaksi puolen tunnin välein ja alkumatkan huonosta olosta huolimatta olin pitänyt kiinni koko matkan lisäenergioiden nauttimisesta. Päätös osottautui oikeaksi eikä oikeastaan missään vaiheessa kilpailua tuntunut energiat loppuvan kesken. Loppumatka olikin sitten melkoista kiipeilyä Konttaisen ja valtavaaran ylitse. Ylämäet menin reippasti kävellen mutta alamäet meni melkoiseksi töpöttelyksi koska etureidet alkoivat tuntua puulta ja kipu ukkovarpaissa senkun yltyi. Aloin varmaan itsekin näyttää tuossa vaiheessa varsin kärsivältä koska lähes jokainen ohitseni mennyt 31km:n sarjalainen kyseli, että ”onko kaikki varmasti ok?”. Tasaisella sain kuitenkin aina tsempattua itseni taas juoksuun vaikka helppoa se ei ollut. Lopulta edessä siinsi enää nousu Rukatunturille ja mielessä alkoi pyöriä ajatus, että ”kohta tämä on ohi”. Viimeisen nousun rappusissa heitettiin vielä yläfemmat kilpailun johtajan Eppu Lumpeen kanssa joka lietsoi porukkaa viimeiseen rutistukseen. Rukalle nousun jälkeen oli edessä enää loppukiri ja olo oli aivan uskomattoman hieno kun eteen ilmestyi kyltti ”Maali 500m”. Maaliin saavuin lopulta ajassa 7:04:39 joka riitti sijaan 18.
Näin loppukanetteettina todettakoon, että olosuhteisiin nähden olin kuitenkin suoritukseeni täysin tyytyväinen vaikka matkan varrella asettu seitsemän tunnin aikatavoite ei alittunutkaan. Jos jotain pitää oppia tästä reissusta niin seuraavassa kilpailussa pitää viimeisen päivän hiilihydraattitankkaus suorittaa hieman järkevämmin. Positiivisena asiana koko kevään vaivannut lonkkakipu ei ärtynyt matkan varrella. Tästä onkin hyvä jatkaa kohti Jukolan viestiä sekä sen jälkeen kesä- heinäkuun vaihteessa järjestettävään Vuokatti Trail Challenge polkujuoksuun jonne olen ilmottautunut 45km:n sarjaan. Lopuksi vielä iso kiitos kaikille kanssakilpailijoilla sekä tapahtuman järjestäjille. Kilpailu oli kokemuksena huikean hieno ja tällä hetkellä näyttää siltä, että vuoden päästä Rukalla tavataan!
Tomin kilpailukertomus
Valmistautuminen
Syksyllä Eetu ja Jussi kertoivat aikomuksistaan Karhunkierroksen 80k sarjaan, omalle kohdalle ajatus tuntui täysin mahdottomalta. Tarjolla oli kuitenkin myös 53k sarja joka tarjoaisi aivan riittävästi haastetta. Pienen mietinnän jälkeen ajatus tuntui siedettävältä, muttei tuolloinkaan täysin järkevältä 🙂 Ilmottautumisen kanssakin piti olla kärppänä jotta paikka varmasti irtoasisi ja niin sitä tuli lunastettua harjoittelumotivaatiota talvelle.
Yleensä en ole talven aikana pahemmin lenkkeilyä harrastanut, mutta nyt pyrin juoksemaan vähintään kerran viikossa. Mukavan boostin juoksemiseen talvella tarjosi myös ensi kertaa järjestetty talvijuoksu sarja – Keluhölökkä, joka järjestettiin kerran kuussa. Treenailut menikin oikein mallikkaasti koko talven ja kevään eikä motivaation kanssa ollut minkäänlaista ongelmaa. Loppujen lopuksi olin toukokuun puolivälissä juossut kuluneen vuoden aikana enemmän kuin ikinä aiemmin koko kalenterivuoden aikana. Määrällisesti ei kuitenkaan mitenkään ihmeen paljon, juuri ja juuri yli 500km.
Viimeiset viikot eniten mietitytti miten juoksu polulla sujuu. Sodankylän lumitilanteen vuoksi ei poluille ollut mitään asiaa koko keväänä. Usko oli kuitenkin hyvä vaikka harjoittelu tapahtui hyvällä alustalla sillä onhan tässä vuosien saatossa tullut jonkinlaista maastojuoksukokemusta suunnistustouhuista. Kisaviikolla ei paljon ehtinyt jännittämään itse juoksua kun töissä piti sen verran kiirettä joka sekin varmaan oli ihan positiivinen asia. Perjantainakin ehdin vielä tekemään reilun puolikkaan päivän kun kerrankin olin kisapaikkoja lähimpänä asuva juntti.
Viimeiset voitelut
Muu porukka oli jo ehtinyt asettua aloilleen majapaikkaan päästyäni jossa melkein heti pääsikin ruokapöytään. Perinteinen hiilaritankkaus tuli tehtyä suhteellisen maltilla. Käytännössä en ennen perjantai iltaa syönyt mitenkään poikkeuksellisesti, koska energian saanti juoksunaikana tuli kuitenkin geeleistä. Viimeinen yö tuli nukuttua vähän levottomasti ja koko lauantai-aamun mahan pohjalla tuntui jatkuvasti lisääntyvä jännitys. Jännityksestä johtuen aamupala ei oikein maistunut ja se oli loppujen lopuksi aika kevyt.
Lähtö
Oulangan luntokeskukselle päästyä fiilis alkoi yllättäen rentoutumaan. Noin 10min ennen starttia kaksi tuttua naamaa hölkötteli huoltopisteelle. Hyvää kyytiä oli pojat tulleet! Juoksu näytti ihan hyvältä, mutta Eetu kertoi pienistä vaikeuksista. Usko oli kuitenkin vakaa ja hommasta paistoi päälle määrätietoisuus. Kaverukset kurvasivat matkaan muutaman minuutin ennen meidän starttia. Tämä oli ihan hyvä mittari omaa vauhtiakin ajatellen.
Ja niin sitä päästiin Timpan kanssa matkaan. Ehkä aavistuksen liian takana oltiin sillä parilla ekalla kilometrilla tuli aika paljon ohiteltua. Onneksi polku oli pääosin leveä. Alkuun oli tarkoitus vetää rentoa mutta riittävän vauhdikasta juoksua. Etukäteen ajateltuna jotain 5-6min/km välille sattuvaa vauhtia. Eka kilometri meni ruuhkassa noin 6 minuuttiin, mutta baanan auetessa päästiin ihan siihen 5 minuutin kilometrivauhdin pintaan. Parinkymmenen minuutin juoksun jälkeen tuli tuttu kaksikko eteen joilta tuli mukavaa kannustusta. Juoksu tuntui rennolta ja hyvältä. Sitten tuli vähän kosteampi ja teknisempi pätkä Oulankajoen uomassa ja Timppa arveli rauhoittaa tahtia.
Kohti Juuman huoltoa
Pikkuhiljaa matkan edetessä muodostui neljän hengen porukka joka piti juuri sopivaa vauhtia. Henkisesti huomattavasti helpompi kun ei yksin tarvitse juosta. Tuossa vaiheessa vielä juttua tuli mieheltä jos toiseltakin. Jossain 12km kohdalla vahdinpitä vetäisi nurin, ei kuulemma sattunut pahemmin, mutta mies jäi kävelemään hetkeksi. Meillä laski vauhti hieman, mutta en tohtinut lähteä vetämään. Ja eipä siinä kauan kestänyt kun takaa kuului jo yhdet askeleet lisää ja kohta siitä mentiin heittämällä ohi. ”Mitä te minua jäitte odottelemaan, hiihtokisoissa olis huudettu – nyt se kaatu, kiristetään!” Heti tämän jälkeen alkokin kohtalaisen pitkä pätkä pitkospuita ja kärkikaveri oli ainoa jolla oli nastat. Sinne hävisi se selkä. Kun päästiin pitävämmälle maalle huikkasin kavereille että juoksen karkulaisen kiinni. Sain ensimmäisen näköhavainnon selästä vasta Jussinkämpän tarkastuspisteen jälkeen ja puolestaan minun takana ei ketään näkynyt. Seuraavalla ylämäkipätkällä kuitenkin neljän hengen porukka tuli kasaan.
Kitkajoen rantaan päästäessä minä ajauduin vetäjäksi ja hetken juoksun jälkeen oli vain yksi kaveri peesissä. Teknisempi osuus näytti sopivan minulle. Annoin menneä ihan hyvää kyytiä kun ajattelin että lopun mäet eivät kuitenkaan ole minun vahvuutta ja kyllä ne selvitetään vaikka ryömimällä. Vauhti oli riittävä sillä viimeinenkin seuraaja oli tippunut peesistä.
Nousu Kitka-joen uomasta ylös tuntui jaloissa ja ensimmäistä kertaa tuli ajatus mieleen että mitenköhän ne lopun mäet jaksaa. Ja tämän päälle mäki tultiin alas jyrkkiä portaita juuri ennen reitin yhdistymistä 31k reittiin, eikä voi sanoa ”kyllä se mäki velkansa takaisin maksaa”. Minulla oli jotenkin harhaluulo, että olisin tullut reitille 31k sarjalaisten sekaan, mutta ketään ei näkynyt missään. Taas oli tarjolla komeita maisemia joita ei kuitenkaan pahemmin ehtinyt ihailemaan ja lopulta huoltopistekin ilmestyi eteen. Huollossa totesin repussa olevan vielä litran vettä mutta otin sili lisätäytettä. Sen verran kauan meni siinä huoltopisteellä vatuloidessa, että Jukka Johansson ehti kuittaamaan minut.
Vaikeimmat hetket
Huollon jälkeen meno alkoi vaikeutumaan, ja naisten sarjan voittaja Piia Nieminen pääsi ohittamaan. Jukallakin taisi olla ongelmaa sillä kohta menin hänen ohitseen ja samalla yritin pitää Piian selän näköpiirissä. Tuossa vaiheessa omissakin jaloissa alkoi tuntumaan pienoisia kramppien oireita ja aloin nauttimaan herkullista suolaa. Viisaampi olisi tehnyt tämän varmaan jo aikaisemminkin. Sinnittelin Piian tahdissa 38km paikkeille jolloin sitten tuli kramppeja ja jouduin hölläämään hetkeksi. Samalla maasto oli muuttunut huomattavasti märemmäksi ja muutoinkin raskaammaksi juosta.
Tsemppasin itseäni parempaan vauhtiin tähtäämällä maratonin kohdan alle 4.5h aikaan ja lopulta 42.2km matkaan kului 4h 37min eli runsaasti jäin tuosta tavoitteesta. En siis siitäkään saanut piristystä. Kuitenkin tuli oma maraton ennätys tehtyä kun yhtään sileää maratonia en ole juossut.
Jukka oli saanut taas jostain lisävirtaa ja painoi minun ohi ennen Konttaisen pitkiä portaita. Itse portaat olivat melko erikoinen kokemus, jaloissa ei ole ikinä tuntunut tuolta, vaikea edes kuvitella mitä se tuntui. Portaiden yläpäässä oli muutama valokuvaaja joille kehuin tuntemuksiani ja he ”lohduttivat” minua tiedolla, että edessä olevalla Valtavaaralla on vain 12 huippua. Konttaiselta lasku alas oli taas jälleen todella epämukavaa ja siinä samalla joku tuli aivan kauheaa kyytiä juosten alas kun minun meno oli melkoista mönkimistä kivikossa. Myöhemmin kävi ilmi että siinä meni 31k sarjan voittaja Ville Miettunen. Lopulta pääsin alas ja huoltoon.
Valtavaaran ja Rukan ylitys
Viimeisen pätkän hitaus ja raskaus oli ennakkoon tiedossa joten lähdin todella nöyränä miehenä liikkeelle. Ensimmäinen harmitus sattui laavun kohdalla kun harhauduin reitistä ja kävin ulkohuussilla kääntymässä. Onneksi lisämatkaa tuosta tuli max muutama sata metriä. Ylä ja alamäet oli jotain vuorikiipeilyltä muistuttavaa touhua monin paikoin ja mietiskelin vaan että on se melko sadistista juosta ensin 45km ja sitten yrittää liikkua tällaisessa maastossa. Positiivista oli kuitenkin se että aina kun oli yhtään tasaisempaa juoksu kulki hyvin eikä vaivoja ollut. Päivätuvalle noustessa näin edellä jälleen Jukan selän, mutta sinne se katosi harjanteen toiselle puolen. Sitten iski mainio raekuuro, ei meinannut eteen nähdä, mutta onneksi selvisin kuurosta ehjänä enkä kompuroinut. Valtavaara oli kääntynyt laskuvoittoiseksi ja Ruka häämötti edessä.
Reitti näytti kulkevan lumista laskettelurinnettä ylös, mutta onneksi sohjoisessa lumessa kuljettiin vain lyhyt pätkä ja nousu noustiin pääosin hyväpintaista polkua ja portaita pitkin. Portaissa tavoitin reilusti Jukkaa ja Rukan päällä oltiin lähes yhtä aikaa. Nyt en edes muista tuntuiko nuo portaat pahalta vai ei 🙂 joka tapauksessa enää vain viimeinen alamäki jäljellä. Jukka paineli edellä ihan hyvää kyytiä ja minulla ei ollut minkäänlaista hinkua loppukiritaistoon joten annoin hänen mennä ihan omia menojaan. Viimekesän NUTS Pallaksella loppupuolen alamäet oli yhtä tuskaa, mutta nyt ei tuota samaa tunnetta ollut. Ja niin pääsin maaliin ajalla 6.26.54 ja yllättävän hyvävoimaisena.
Maalissa
Vielä tuossakaan vaiheessa ei ollut mitään tietoa omasta sijoituksesta ja edelleen ihmettelin, että missä ne kaikki 31k sarjan juoksijat on. Kauaa ei ulkona kehdannut ihmetellä kun varusteetkaan eivät olleet vielä saapuneet maaliin, siispä lähdin sisätiloihin syömään – muita ei näkynyt edelleenkään. Soittelin ruokailun lomasta siskolle, joka valaisi tilannetta. Olin 9. ja lähes kaikki 31k sarjalaiset oli vielä matkalla. Yllätys oli melkoinen! Oli äärimmäisen rankka, mutta mahtava reissu – ehkä ensi vuonna uudelleen. Mieltä lämmittää myös, että käytännössä ei mitään vaivoja ollut, pieniä tilapäisiä kramppeja kun ei lasketa. Luultavasti valmistautuminen oli juuri sopiva minulle.