NUTS Pallas 134 km

Olen vierinyt maita ma vieraita
ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut
ja levänneeni en muista.
Mut määräni pää
yhä loitoksi jää.
Mun on niin kylmä, mua väsyttää.

-Eino Leino-

Ajatus NUTS Pallaksen kuninkuusmatkalle ilmoittautumisesta iti joskus alkutalven pimeinä iltoina. Viime vuosina tavaksi on tullut, että jokaiselle kesälle katsotaan joku “päätapahtuma”, jonka ympärille kilpailu- ja harjoittelukautta aletaan rakentamaan. Maisemien, vaativuuden ja pituutensa takia polkujuoksukilpailu Ylläkseltä Hettaan täytti vallan maniosti kaikki vaaditut kriteerit ja ei muuta kuin nimet listaan! Motiivien juuria saa hakea jo polkujuoksu-uran alkuajoista, kun jokaisen tapahtuman yhteydessä olemme uteliaisuuden ja kunnioituksen sekaisissa tunteissa seuranneet myös pidempien matkojen etenemistä. Mitäpä jos omakin GPS -pallero olisi joku päivä pisimmällä matkalla mukana? Mitä sitä mahtaisi yön pisimpinä tunteina miettiä? Mitkä siellä ovat loppupuolella fiilikset? Kohta siihen saataisiin selvyyttä.

Tällä kertaa pohjoiseen suuntasi poikkeuksellisen pieni osasto Juntteja, kun Oulussa autoon pakkailtiin vain kahden juoksijan varusteita. Osa jäsenistä edusti seuraa etelän kisoissa ja osa oli päätynyt nautiskelemaan ansaittuja kesälomapäiviä. Eetu ja Elkki lähtivät siis parivaljakkona kohti Tunturi Lappia ja ensimmäisenä etappina oli torstai-perjantai välisen yön viettäminen Pallaksella. Menomatka sujui rattoisasti karnevaalinomaisissa tunnelmissa humppaa kuunnellen ja kuulumisia vaihdellen. Joku ajatus vaihdettiin tulevasta koitoksesta, mutta kisailme loisti poissaolollaan molempien olemuksesta. Perille saapuminen kohteeseen hieman vakavoitti sanailun astetta, kun siinä rinnakkain mittailtiin Pallaksen rinteen hissikuilun viereistä polkua.. Niinköhän tuo mäki vielä paljon naurattaa vajaan 80 kilometrin juoksun jälkeen? Loppuilta meni perinteisen kaavan mukaan varusteita ja hiilarivarastoja pakkaillessa.

Perjantaiaamuna lähdettiin jatkamaan matkaa Hetan suuntaan, josta myöhemmin oli luvassa linja-autokuljetus starttipaikalle. Startin ajoittuminen alkuiltaan oli pitkästä aikaa uusi kokemus ja enimmät tankkailut jäivät aamupäivän puolelle. Hetasta tehtiin vielä viimehetken hankinnat, noudettiin kisamateriaalit ja hierottiin kisakamppeet päälle. Samalla saimme jututettua kanssakilpailijoita ja hyvin pitkälle samanlaisilla ajatuksilla itse kukin oli lähdössä matkaan. Olihan kilpailu taas pituutensa puolesta jotakin uutta, joten Junttien pääasiallinen taktiikka oli lähteä rennosti liikkeelle ja pitää tasaista tahtia yllä niin pitkään kuin mahdollista. Huolloissa ei pidä hötkyillä ja muiden tekemistä ei kannata kauheasti seurata. Bussi kävi hakemassa urhoollisen porukan kyytiin hotellin pihasta ja matka Ylläkselle saattoi alkaa.

Ylläs – Pallas

Lähtöpaikalle saavuttiin noin pari kymmentä minuuttia ennen starttia, joten kauhean paljoa ei neppailuaikaa jäänyt ennen matkaan lähtöä. Nopealla aikataululla piti vielä hoitaa GPS -seurantalaite kuntoon, huolehtia drop bagit ja varusteet oikeisiin paikkoihin, käydä vessassa ja laittaa varusteet ojennukseen. Näiden toimien jälkeen jäi vielä muutama hassu minuutti heittää ylävitoset tutuille ja tuntemattomille. Kieltämättä aika reippaan oloista porukkaa!

 

Lähdön hetki lähenee
Lähdön hetki lähenee

Lähtömerkki törähti tasan kello 18.00 perjantaina ja Juntit olivat ottaneet oman paikkansa kärjen takaa hyvästä tuntumasta. Alku töpöteltiin kevyttä futarihölkkää, kunnes reitti kaartoi kohti Ylläksen huippua. Kupletin juoni kävi ensimmäisen puolen tunnin aikana hyvinkin selväksi, eli mäkeä tulee olemaan vähintäänkin mukavasti molempiin suuntiin. Oli aika lohdutonta miettiä jäljellä olevaa 130 kilometriä, kun reidet oli jo tunkattu hapoille ja hakattu tukkoon yhteen kertaan. Jalat ja meno alkoi tuntua varsin rauhalliselta jo reilu kympin jälkeen ja olimmepa onnistuneet saamaan 5 henkisen porukan matkaseuraksi. Ainakin Maksimaisen Ville ja Mertasen Simo hölkkäili samassa porukassa, joten pelkästään toistemme väsyneisiin juttuihin ei vielä tarvinnut turvautua. Muuten juoksijoita tuli ja meni, kuka mihinkin suuntaan, mutta oma tahtimme oli saatu rauhoitettua mukavalle matkantaittomoodille.

Ylläksen huippu ja 400 nousumetriä
Ylläksen huippu ja 400 nousumetriä
Pirunkurun rakkakivikkoa
Pirunkurun rakkakivikkoa

Ensimmäisen huollon jälkeen Peurakaltiolla porukkamme oli venynyt nauhaksi matkalle ja ilmeisesti meidän huoltotoimemme otti hieman muita pidempään. Jatkoimme huollosta kaksikkona ja tunnustelimme matkan etenemistä. Seuraavat lyhyet huoltojen välit toivat uskoa tekemiseen ja pikku hiljaa myös Pallastunturilla odottava isompi huolto alkoi hiipiä mieleen. Jo reitin tässä vaiheessa alkoi tuntua ensimmäisiä vaikeita hetkiä kun kuumasta alkuillasta johtuen nesteet eivät tahtoneet imeytyä ja ilmeisesti suolaa tuli nautittua liian vähän. Myös reitin märkyys ja teknisyys, sekä runsaat polulle kaatuneet puut alkoivat hieman syömään miestä ja juoksutunnelmaa, mutta mitäpä ei muutama tarttuva Lapin humpan kertosäeriffi korjaisi?. Väliaikapisteillä saimme lisäksi äärimmäisen hyvää kannustusta järjestäjiltä ja seurannan mukaan myös kisan kärki meni yllättävän lähellä. Nämä pienet tiedonmurut tuovat yllättävän paljon uskoa omaan tekemiseen ja jaksamista seuraaville etapeille. Kaikkinensa illan ja yön aikainen juokseminen tuntureiden ja kerojen päällä oli erittäin nautinnollinen kokemus. Välillä tuntui että nyt olemme asian ytimessä, polkujuoksun syvin olemus oli saavutettu! Juntista tuli osa luontoa, osa taivaanrantaa, osa tarinaa; tarinaa, jonka käsikirjoituksesta vasta ensimmäinen puolikas oli valmis.

 

Kohti Pallasta (kuva: Aapo Laiho)
Kohti Pallasta (kuva: Aapo Laiho)
Yöauringon maalaamaa tunturimaisema
Yöauringon maalaamaa tunturimaisemaa
Aurinko kääntyy taas nousuun
Aurinko kääntyy taas nousuun
Fanzone
Fanzone

Pallas – Hetta

Pallaksen huoltoon saavuttiin isomman letkan mukana noin puoli kuuden aikaan aamuyöstä varsin hyvävoimaisina. Sää oli tuohon saakka ollut juoksua ajatellen hyvä, joten ensimmäisenä huoltotoimenpiteenä oli askarrella kuiva paita pelkän t-paidan tilalle ja hieman lämmintä takkia harteille. Ennakkokaavailujen mukaisesti huollossa otettiin vähän kiinteämpää evästä, kuten puuroa, nuudelia, pizzaa ja sen semmoista. Myös kola-juomat ja kahvi piristivät mieltä kummasti. Kaikkinensa noin puolen tunnin huollon jälkeen drop bagistä hierottiin kuivat sukat ja kengät jalkaan ja hyökättiin takaisin tunturiin. Jälkikäteen tuota toimenpidettä olisi ollut syytä vähän miettiä, koska erityisesti Elkillä vaihtokengät olivat suuri virhe. Jo Pallaksen päällä vasemman jalan Salomon alkoi puristamaan päkiän takaa ja sitä ihanuutta riitti aina maaliin saakka. Myös ensimmäiset sadekuurot alkoivat tehdä tuloaan, joten aika varhaisessa vaiheessa repusta piti alkaa kaivelemaan sadetakkia suojaksi päälle.

Pallaskerolla (kuva: Aapo Laiho)
Pallaskerolla (kuva: Aapo Laiho)

Pätkä Pallakselta Hannukuruun oli lohduttoman pitkä. Yltyvä sade ja tuuli yritti piestä junttia maan pieneen rakoseen, eikä ihanasti puristava kenkä paljoa helpottanut tilannetta. Myös muutama nasakka harhapotku kiveen aiheutti Elkin pottuvarpaassa sellaiset sävärit, että alatyylisiä synonyymejä ulkosynnyttimistä huudettiin niin, että tunturi soi! Mielessä alkoivat pyöriä lähinnä muutamat yhdet ja samat ajatukset; kylmyys, nälkä, kipu ja keskeyttäminen. Aikaisempiin ultrakokemuksiin peilaten tuon hetkiset tunnelmat olivat ottaneet muutaman askeleen primitiivisempään suuntaan. Ihan ainoa tavoite oli vain päästä tunturista pois; mielellään maalin kautta.

Sadetta, tuulta ja harmaata
Sadetta, tuulta ja harmaata

Vihdoin ja viimein Hannukurun huolto pilkotti harjanteen takaa ja tunnelma muuttui karvan verran valoisammaksi. Ajatus siitä, että reitillä on enää yksi huoltoväli jäljellä sai yllättävästi tsemppaamaan. Myös kitusiin heitetyt vihreät kuulat ja sipsit toivat mukavaa vaihtelua, joten yksi ja ainoa vaihtoehto oli suunnata jälleen tossujen kärjet kohti Hettaa. Ajattelimme kärjen tulleen maaliin jo aikoja sitten, mutta kuulimme yllätykseksi, että Mikaelilla oli vielä pari kymppiä jäljellä. Oma nopeutemme edellisellä pätkällä oli niin onnetonta, että joko kärjessäkin on vaikeuksia tai vastaavasti oma suorittamisemme ei vertailussa niin paljoa hävinnytkään. Kyse lienee vähän molemmista? Matkan tässä vaiheessa myös synkimmät ajatuksen keskeyttämisestä sai unohtaa. Patikointimatka lähimmälle tielle alkoi olla jo samaa suuruusluokkaa kuin viimeiselle huoltopisteelle, joten siinäkin mielessä oli yksi ja sama mihin suuntaan matkaa jatkaisi.

Hannukurun jälkeen polku muuttui vähitellen helpommaksi juosta. Harmi vaan ettei meistä enää oikein juoksijoiksi ollut, vaan pääosin matka taittui reippaasti kävellen. Tunturiylänkö on armoton avaruudessaan – edessä olevat kilometrit näki jo kaukaa. Kävipä mielessä kerran jos toisenkin legendaarisen laulavan poromiehen Eero Maggan humppien sanoitukset Lapin luonnon armottomuudesta. Tuotakin henkistä voimavaraa kun tuli menomatkalla tankattua vähintäänkin riittävästi! Vähitellen Sioskuru kuitenkin lähestyi ja samalla kauan odotettu Pyhäkeron nousu.

Nousun tiedettiin olevan pitkä, mutta näin pitkäksi sitä ei kuitenkaan olisi uskonut. Näkyvyys heikkeni sitä mukaa kun nousumetrejä kertyi, eikä seuraavalle reittimerkille tahtonut nähdä. Tuuli piiskasi ja sade vihmoi kylmästi, joten nyt kiivettiin niin ripeästi kuin mahdollista. Huipun lähettyvillä alkoi olemaan todella kylmä, joten selfiet saivat nyt jäädä ottamatta. Onneksi reitti pois huipulta oli hieman suojaisampi ja hyväkuntoinen, joten lämmöt sai melko pian palautumaan normaalin rajoihin. Nyt oli selvää, että kahden tunnin sisällä oltaisiin maalin lämmössä ja että tämä via dolorosa päättyy sittenkin. Pölkkyjaloilla loikittiin pitkä alamäki kohti viimeistä huoltoa, ruhjoutuneet varpaat säkenöiden.

Viimeiseltä huoltopisteeltä oli vielä lyhyt pätkä mukavaa, laskuvoittoista polkua kohti lopun tieosuuksia, mitkä pyrittiin hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti. Tielle tultiinkin varsin liukkaasti, mutta motivaatio lopun puristamiseen oli täysin poissa. Eetusta oli aistittavissa jonkinlaisia menohaluja ja mies olisi varmasti rullaillut hiekkatiellä menojaan, mutta asetelmat molempiin suuntiin vaikuttivat niin selviltä ettei revittelyyn ollut enää tarvetta. Tiepätkät tultiin tutulla ylämäet kävellen, alamäet ja tasaiset hölkkäillen -kaavalla, kuten niin monesti ennenkin. Ikuisuudelta tuntuneet kilometrit johdattelivat kuitenkin kulkijat asfaltille ja jäljellä oli enää loppuliuku maaliin. Yhtä loivaa ylämäkeä lukuun ottamatta loppu tultiin juosten ja samalla katseltiin kirkonkylän läheisyyttä enteileviä kylttejä. 500 metriä ennen maalia ohitimme lähestymisilmaisimet ja urakan loppu alkoi häämöttää. Kellojen kilkatuksen säestämänä edessä oli enää se perinteinen, eli kaveria kädestä kiinni, käpälät kohti taivasta ja maalitorven säestämänä molemmat tossut kalkkiviivan yli. MAALI! Tällä kertaa suuremmat tuulettelut jäivät tekemättä; ei jaksanut, ei ollut voimia…

Loppuaika: 20:55:55

Sijoitus: jaettu 7. sija

Loppusanat

Niin, mitä tästä jäi käteen? Suurimpana motiivina ilmoittautumiselle oli silkka uteliaisuus omaa jaksamista ja omien voimavarojen riittämistä kohtaan. Ehkä jo kliseinen “omien rajojen etsiminen” kiteyttää osallistumisintoa jollakin tavalla. Tällä reissulla saatiin huomattavasti enemmän vastauksia kuin uusia kysymyksiä ja ehkä ne kuuluisat “omat rajatkin” alkoivat löytyä. Ultrajuoksun tapauksessa ne taitavat mennä aika tarkalleen 80 kilometrin kohdalla. Urheilun ja liikunnan pitää olla hauskaa ja ainakin jollakin tapaa nautinnollista, mutta tällä kertaa se ei sitä ollut; ei ainakaan jälkimmäisellä puoliskolla. Pallakselle asti oli kivaa, mutta viimeisten kymmenien kilometrien matkalta on aika hankala keksiä mitään positiivisia fiiliksiä. Ehkä kenkäruletin pelaamisen olisi voinut jättää väliin ja lopputulema olisi voinut olla erilainen, ehkä ei. Tulevaisuudessa motiiveja osallistumiseen näin pitkille matkoille on ehkä hankalampi keksiä, mutta nyt ainakin tiedetään jotakin juttuja mitä pitää tehdä toisin. Odotellaan, että ajan patinoima virtuaalipensseli hieroo kullan väristä maalia viime viikonlopun päälle ja katsotaan fiiliksiä syksymmällä.

Sijoituksellisesti juoksu meni yli odotusten, mutta loppuajassa olisi ollut parantamisen varaa. Optimaalisilla varustevalinnoilla ja sitä kautta jalkojen paremmalla kestävyydellä olisi joku tovi säästetty, mutta mitalit eivät niihin ratkenneet. Kisan kärki oli tälläkin kertaa oletetun kova ja ei voi muuta kuin ottaa hattu pois päästä ja kumartaa syvään! Erityisesti Villen kolmanteen sijaan oikeuttanut juoksu herättää ihastusta, kuinka järkevällä vauhdinjaolla voi saavuttaa huipputuloksen. Onnittelut kisassa menestyneille ja ihan kaikille itsensä voittaneille. Hattua pitää nostaa kyllä kaikille maaliin päässeille, koska kenelläkään ei varmasti ole ollut helppoa!

Loppuun vielä suuri kiitos järjestäjille! NUTS -poppoo oli jälleen saanut pystyyn ensiluokkaisen tapahtuman joihin palaaminen muodossa tai toisessa on vain ajan kysymys. Ainakin Epe nähdään syksyllä Kolilla, mutta Elkki mahtaa kääntää katseensa jo tulevan talven koitoksiin. Nyt kuitenkin pari viikkoa nuollaan niin fyysisiä kuin henkisiäkin haavoja ja keskitetään vähäiset voimavarat Eero Maggan tuotannon tarkempaan läpiluotaamiseen.