Aika kultaa muistot. Jos näin ei olisi, olisi tämän vuoden Karhunkierros varmasti jäänyt juoksematta. Vuosi sitten oltiin Jussin kanssa startattu samaiselle 82km reitille eikä reissuun hyvästä lopputuloksesta (jaettu 3. tila) huolimatta itselleni montaa helppoa kilometriä mahtunut. Tänä vuonna kunto vaikutti olevan hieman parempi ja tavoitteena oli saada ehjä juoksu, josta pystyisi nauttimaan mahdollisimman pitkään. No ei se alle kymmenen tunnin loppuaikakaan haitaksi olisi…
Starttiasetelmat otettiin tällä kertaa rohkeasti eturivistä. Lähdössä fiilis oli korkealla ja matkaan lähdettiin vauhdikkaasti vetäen letkaa mukavan viileään aamuun. Kivituhkalta polulle siirryttäessä porukka alkoi harvenemaan ja muutaman kilometrin jälkeen matkaa taitettiin enää kolmen hengen porukalla. Itsellä oli tossu syönnillään ja vauhtia piti jopa hieman pidätellä. Juostessa jutusteltiin leppoisasti niitä näitä ja siinä samalla Jussin kanssa mittailtiin kyselemällä porukan kolmannen juoksijan tulostasoa. Tasoa tuntui löytyvän, kun mies paljastui Lepistön Antiksi. Seitsemän kilometriä Antti jaksoi menoamme katsella, kunnes loikki pienessä ylämäessä omille teilleen.
Meillä Jussin kanssa meininki jatkui hyvänä, tosin mahan kanssa alkoi minulla olla orastavia oireita. Vauhti pysyi hyvänä, mutta vatsa pakotti tekemään ensimmäisen ylimääräisistä varikkopysähdyksen 15km kohdalla. Jussi odotteli kiltisti pitstoppini ajan, jonka aikana ohi oli ehtinyt muutamia juoksijoita. Hieman vaistomaisesti kytkeytyi päälle jonkinlainen takaa-ajovaihde ja vähitellen ohi päässeet etenijät saatiin yhtä lukuunottamatta kiinni. Oulangan huoltoa edeltävillä mäntykankailla menoa rauhoitettiin ja letkaan saatiin seuraksi Ossi Kokkonen. Huoltoon tultiin kolmikkona hyvillä tunnelmilla noin varttia edellistä vuotta nopeammin. aikaa oli käytetty tässä vaiheessa hieman yli 2,5h, eli alkumatka oltiin tultu erittäin hyvää vauhtia!
Huollossa vastassa oli joukkueen 53km lähtijät luotettavine huoltojoukkoineen. Kannustusta piisasi, kun päämatkan juoksijat odottivat lähtöään ja tällä kertaa pakkailin reppuun eväitä itsekin hyvillä mielin. Patukkaa ja kolaa mahaan ja matka jatkui täysien vesivarastojen kanssa kohti Juumaa. Kokkonen oli ehtinyt hieman meitä ennen huoltopisteeltä matkaan, mikä kylläkin jäi siinä vaiheessa havaitsematta. Matkaan kuitenkin päästiin sujuvasti, eikä ketään näkynyt pitkään aikaan edessä eikä takana.
Oulankajoen rantojen tasangot ovat loppumattoman pitkät. Niitä hölkkäillessä matka alkoi vähitellen painamaan jaloissa ja keskenämme tehtiin veikkauksia milloin 53km sarjan kärki pyyhkisi meistä ohi. Veikkaus osui aika hyvin kohdalleen, kun Ansio viiletti ohi noin 40km kohdalla. Erot tuntuivat olevan jo varsin selkeät takana tuleviin, joille kaikille toivoteltiin vauhdikasta loppumatkaa. Jussinkämpällä oli aika pitää pieni nesteytystauko. Maha ei toiminut edelleenkään, joten tauko oli jälleen myös pakon sanelema. Tässä vaiheessa päivä oli lämmennyt jo kuumaksi, eikä olo tainnut olla kummallakaan erityisen virkeä. Kitkajoen rantatörmän polkuosuutta osattiin jo etukäteen kunnioittaa, tämä rikkonainen ja teräväpiirteinen polkuosuus sujui onneksi yhtä pientä kramppia lukuunottamatta ilman ongelmia. Vettä kauhottiin muutamaan otteeseen puroista, repun vesivarannot kun eivät olisi millään riittäneet Juumaan saakka. 53km rintalappua kantanut Sodankylän Jyrki kuittasi meidät rantapolulla juuri krampin aikoihin, kuulemma meno ei juuri sillä hetkellä vaikuttanut kovin hyvältä 🙂 Koitettiin kannustaa mieheen lisää vauhtia, ei ehkä olisi kannattanut yllyttää hullua siinä kohtaa.
Pään sisällä alkoi näillä main taistelu loppumatkan teemasta. Kilpailijoita tuli takaa ohi hyvävoimaisen oloisina ja edellämme oli arviomme mukaan noin kymmenen 80km juoksijaa. Jalat alkoivat olemaan molemmilla aika raskaat ja maaliin vielä lohduttoman pitkä matka. Vähitellen muodostui yhteinen sopimus taivaltaa loppumatka rauhallisesti sen kummemmin sijoituksia miettimättä ja pyrkiä minimoimaan riskit teknisillä osuuksilla. Juumaa ennen vielä yksi varikkopysähdys ja vesitankkaus, enin kiire kun loisti jo poissaolollaan. Helppoa polkua oli sentään mukava hölkkäillä kohti huoltopistettä, pienimmätkin nousut tosin menivät jo väkisin kävelyksi.
Huoltopaikalle tuovassa nousussa bongattiin Tomin selkä, mikä ei omaa vauhtiamme peilaten ollut hyvä merkki. Mies keskeyttikin Juumaan, jaloista oli kaikki voima pois eikä loppumatkalla olisi ollut tarjota enää mitään hyvää – varmasti järkevä mutta vaikea ratkaisu. Oma huolto tehtiin kaikessa rauhassa, sipsit ja suklaa maistuivat jo huomattavasti geelejä paremmin. Suola, elektrolyytit ja geelit eivät olleet maistuneet enää pitkään aikaan kaksiselle, joten huoltopöytä oli erittäin tervetullut piristys. Hieman kateellisena katsoin kuinka Tomi jäi pötköttelemään aurinkoon, kun lähdimme viimeisen puolimaratonin kimppuun. Hieman kauhun sekaisin tuntein odottelin tulevaa, kun olo kropassa oli jo varsin uupunut.
Onneksi polku Juuman eteläpuolella oli aluksi teknisesti helppoa ja saimme pidettyä kiinni jonkinlaisesta juoksurytmistä. Kilometrit taittuivat tasaisesti, juttuseuraa toisistamme emme kyllä juuri saaneet. Huollosta saadut energiat ja matkan taittuminen loppupuolelle piristivät tunnelmaa vähitellen ja Konttaista lähestyttiin taas hieman paremmilla mielin. Reitin muuten niin täydellinen merkkaus petti noin 15km ennen maalia, mikä onneksemme ei koitunut meidän kohtaloksi. Todella moni oli juossut isoa uraa pitkäksi, kun reitti poikkesi uralta pienemmälle polulle. Harharetken heittänyt Lari Koivu kulki hetken tuntumassa, kunnes taas hävisi Iso Kumpuvaaran nousussa näköpiiristä. Liekö Ronkais-Markuksen kirihuudoilla ollut jotain osuutta asiaan: ”Olet toisena, Juntit hengittävät ihan niskaan!”. Tässä vaiheessa ei uskottu Ronkaisen huutoja, pakkohan edellämme oli olla porukkaa vaikka kuinka.
Konttaisen portaiden paikkeilla päästiin Koivun edelle, vaikka kyllä omissakin silmissä jo säkenöi moinen kiipeily. Alhaalla huollossa ei tällä kertaa ollut Red Bullia, jota jo aika kovasti siipien toivossa odoteltiin. Kelpasi se urheilujuomakin, sipsit ja helteen pehmittämät suklaat maistuivat nekin oikein hyvälle. Eipä siinä auttanut jäädä kovin pitkäksi aikaa haaveilemaan, kun Valtavaaran vuoristoradan juna teki lähtöään ja jarrumiehen paikka oli vapaana. Tyhjillä jaloilla jyrkät vaarat olivat hitaita sekä ylös- että alaspäin. Rukan hyppyrimäet eivät tuntuneet lähestyvän juuri ollenkaan, mutta tässä vaiheessa ei enää osannut synkistellä – enää ei olisi pitkä matka! Vihdoin palovartijan tuvalta alkoi loiva alamäki, jota pääsi juoksemaan rennommin eikä jäljellä olisi enää kuin pari nousua. Pohkeet anoivat armoa viimeisessä Rukan mäessä, mutta niin vain päälle tultiin ja silloin jo vähän naurattikin.
Viimeiset 500 metriä olivatkin sitten kuin sadusta. Äärimmäisen tiukka päivä alla, puolen tunnin aikaparannus tulossa ja maalialueen karnevaalimökä alkoi erottumaan. Kuuluttaja ilmoitti meidän saapuvan 80km sarjassa toisena ja kolmantena maaliin, mikä vaikutti ihan mahdottomalta. Maaliviivan yli tultiin yhtä matkaa lehmänkellojen kolistessa ympärillä, melkoinen endorfiinipurkaus! Sijoitus piti varmistaa pariin kertaan, kun se ei tuntunut mitenkään mahdolliselta. Lepistöltä oli jäänyt matka kesken Juumaan, joten voiton nappasi Oulangan kulmilta tutuksi tullut Ossi Kokkonen.
Raskas reitti kuumassa kelissä veti meidät molemmat aivan piippuun, loppuaika 9h 46min ja sekunnit päälle. Kitkajoelle asti tultiin omalle tasolle vauhdikkaasti, mutta loppupuolella vauhti kyllä tyssäsi aika paljon. En silti kadu rohkeaa alkuvauhtia, energia- ja nestetasapainon ylläpito ei vaan tällä kertaa onnistunut koko matkan ajan. Tunnelma poluilla oli aina ohitustilanteissa mahtavan kannustava, olipa sitten itse ohittamassa 160km taistelijoita tai tuli ohitetuksi lyhyempien sarjojen kärkirakettien toimesta. Omasta juoksusta jaksoin nauttia hieman puolivälin yli, sekä taas uudestaan loppupään helpommilla kilometreillä. Välillä olikin sitten melko synkkiä hetkiä, jolloin olin valmis heittämään heinäkuisen Ylläs-Hetta -juoksun tuloslistalle suosiolla DNS:n. Aivan varmasti päivän aikana oli iso hyöty siitä, että mukana oli kaveri. Vaikeina hetkinä kaverin takia jaksaa tsempata ja hyvinä hetkinä jaettu ilo on moninkertainen ilo. Toivottavasti myös palkintosijat eivät ratkenneet reitiltä harhautumisiin, mikä tosin ainakin Lari Koivun kohdalla voi hyvinkin olla tilanne. GPS-seurannan ulkopuolella juosseiden kohtalosta en osaa varmaksi sanoa. Studio Julmahuvia lainatakseni ”ei niitä mitalikahveja enää juomattomiksi saa”…
-Eetu