Kilpailukalenteri ammotti kesän osalta tyhjyyttään ja kaipuu kisailuun alkoi elokuun aikana käymään sietämättömäksi. Ilmoittautuminen MRM:ään oli siis helppo päätös. Olin lukenut Mäntyharjun kisasta positiivisia kokemuksia viime vuodelta ja 45km matkan ehtisi tekemään päiväreissuna kotoa käsin. 77km olisi periaatteessa ollut enemmän oman profiilin mukainen sarja, mutta nyt saisi pitkästä aikaa kokeilla vauhtikestävyyspuolta kunnolla. Viime metreillä sain vielä agitoitua Tomin mukaan kisaan, joten ainekset hienolle kisaviikonlopulle olivat kasassa kun majoituskin järjestyi lähistöltä.
Saavuin pääkallopaikalle noin 1½ tuntia ennen starttia. Keli oli aika kolea: hieman yli 10 astetta lämmintä, navakkaa tuulta ja kevyitä sadekuuroja. Keli oli oikeastaan aika ideaali juoksuhommiin, vaikka paikallaan seisoskellessa vilu meinasikin tulla.
Ennen lähtöä oli jo sellainen olo, että tänään lähdetään varmaan aika reippaasti liikkeelle. Näin myös tapahtui. Antti Parjanne karkasi odotetusti maisemaan jo heti startista, myös kakkosmies lähti todella hyvää vauhtia eikä siihen ollut itsellä mitään asiaa. Otettiin Tomin kanssa paikat seuraavasta porukasta, jossa siinäkin kyyti oli vähintään riittävän reipasta. Kello värähteli täyttyneitä kilometrejä selvästi alle viiden minuutin välein ja matka taittui vaivattomasti, joskin omaa vauhdinjakoa pohdiskellen. Reippaan alun vaikutuksen kisan jälkimmäiseen puoliskoon käväisivät mielessä – näköjään tänään oltiin liikkeellä rohkealla taktiikalla.
Ennakkoon oli tiedossa, että reitillä on melko paljon tietä ja ulkoilureittiä. Kuitenkin tieosuuksien suuri määrä yllätti. Jalat saivat aika kovaa iskutusta sorateillä, onneksi välillä oli tarjolla myös todella hienoja polkuosuuksia. Reitin teknisesti haastavin polkuetappi on Pitkäjärven rantapolku noin 13 kilometrin kohdalla, jota riitti muutamann kilometrin verran. Syheröisellä ja vähän kuljetulla polulla Tomi tippui vähitellen kyydistä eikä edessäkään näkynyt ketään. Oma juoksu tuntui vielä aika hyvältä, joten päätin jatkaa melko reipasta vauhtia.
Toista huoltoa (21km) tietä pitkin lähestyttäessä näin pitkillä suorilla edellä menevän selän ja vastaavasti takana Tomin hahmon. Molempiin väliä muutama minuutti. Vauhtia ei uskaltanut lisätä yhtään, joten muuta taktiikkaa ei ollut kuin pyrkiä pitämään oma vauhti mahdollisimman tasaisena ja katsoa hyytyykö edellä menevistä joku loppupätkällä. Niin ja olihan se oma hyytyminen myös ihan mahdollinen vaihtoehto, sillä huoltoon tullessa alkoi ensimmäisen kerran eteneminen tuntumaan jo hieman happamalta.
Huollossa olikin tilanne päällä. Edelle mennyt juoksija oli taittanut nilkkansa ja huoltajat järjestelivät hänelle evakkokyytiä. Tein nopean huollon, koronaohjeiden mukaisesti järjestäjät täyttivät vesipullot ja odotellessa nappasin vähän syötävää pöydältä. Matka jatkui ennen kuin takaa ehdittiin tulla näköetäisyydelle, joten päättelin eron olleen kasvamaan päin.
Huollon jälkeen olo kävi aika pian huteraksi. Olin kyllä syönyt suolaa ja juonut aika paljon vettä matkan varrella, mutta silti nestehukan oireita alkoi ilmetä: keskittymisvaikeuksia, näön sumentumista, pieniä kramppeja. Menoa oli siis pakko rauhoittaa vähän ja juoda enemmän vettä. Samalla tiesin ettei litra vettä todennäköisesti riittäisi seuraavalle huoltopaikalle asti – hankalia kilometrejä oli siis luvassa.
Hienon maastopyöräpolun (km23-29) vaihduttua tieksi alkoi melkoinen itsensä psyykkaamisen vaihe pitkillä tieosuuksilla. Kuin kiusaksi huomasin pitkillä suorilla edellä menevän selän lähestyneen noin kahden minuutin etäisyydelle. Kramppiherkillä jaloilla ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuutta lisätä vauhtia, mutta toisaalta sain pidettyä etenemisen kohtalaisen tasaisena. Olo ei todellakaan ollut hyvä. Toivoin ettei loppumatkalla olisi pitkospuita, syksyn liukastamilla pitkoksilla nivuset olisivat takuulla krampanneet rajusti.
Viimeinen huoltopaikka alkoi lähestymään ja kuivat juomapullot alkoivat taas tekemään temppujaan pään sisällä. Järjestäjän kuvaaja juoksi GoPron kanssa pätkän perässäni ja kyseli tunnelmia. Voisin kuvitella markkinointitarkoituksiin löytyneen parempaakin sisältöä muilta juoksijoilta… Huoltopiste ei siis tullut vastaan hetkeäkään liian aikaisin. Tältäkin pisteeltä selvisin matkaan aika ripeästi ja suolakurkut ja sipsit toivat hieman helpotusta oloon. Viimeiset muutamat (oikeasti 7) kilometrit huollosta maaliin olisivat kuulemma tietä ja ulkoilureittiä. ”Anna mennä vaan, sellaista perus-nelosta”.
Loppumatka olikin melkoista taistelua, paria jyrkempää mäkeä lukuun ottamatta sain kuitenkin pidettyä juoksuvaihteen päällä. Ei menty perus-nelosta, mutta 5-6min/km välissä kuitenkin. Pohkeet ja nivuset olivat jatkuvasti kramppien rajoilla. Viimeiset 3 kilometriä juostiin latupohjaa pitkin ja mielessä alkoi jo siintämään maalin tuoma helpotus. Lopulta urheilukenttä tuli näkyviin ja viimeisille sadoille metreille ennen maalia löytyi vielä vähän reippaampaa askellusta. Maaliviivan ylityksen jälkeen piti nojailla polviin hyvä tovi, ennen kuin elämä alkoi helpottamaan.
Kisa meni tuloksellisesti hyvin. Kolmas sija ajalla 4h14min20s (46km) oli enemmän kuin uskalsin toivoa. En myöskään olisi pystynyt tuona päivänä juoksemaan yhtään kovempaa. Reitti tarjosi toki kovan vauhdin kautta haastetta, mutta polkujuoksukisaksi profiili ja alusta olivat melko helppoja. Omaan makuun polkuvoittoisempi alusta olisi vähän mieluisampi. Alueen polkuosuudet olivat todella mukavia juosta, mutta tiejuoksuun tottumattomana jouduin epämukavuusalueelle pitkillä tiepätkillä. MRM oli kuitenkin positiivinen kokemus ja uskallan suositella ensi vuonna kilpailua muillekin!
