Vaarojen Maraton 65km

Neljän viikon takainen hienosti onnistunut Vuokatti Trail Challenge 115k jätti jalat aika huonoon kuntoon. Paria testilenkkiä lukuunottamatta en pystynyt tekemään lainkaan juoksuharjoittelua kisojen välissä. Lopulta polvitaipeen kipeyttänyt vaiva paikallistui jalkateriin, jotka hieronnassa saatiin auki neljä päivää ennen starttia. Näistä lähtökohdista piti lähteä matkaan, joten odotukset eivät olleet kovin korkealla.

Aika usein Vaarojen Maratonin aikoihin Pohjois-Karjalaan on osunut syysmyrsky (ainakin siltä on tuntunut edellisenä iltana syyspimeään tuijotellessa). Tänä vuonna myrsky toi tullessaan myös lumipeitteen, joten ensimmäinen haaste oli peippailla kesärenkailla perjantaina pikkuteitä naapurimaakunnan puolelle. Siinä ajellessa kävi mielessä, että kenkävalinta ei tainnut osua ihan nappiin. Melkein slikseiksi kuluneet S-LAB Sense 6 SG:t voisivat lähteä sohjoliirtoon, olisi sittenkin pitänyt heittää ne Speedit kassiin mukaan.

Tuttu kisajännitys alkoi löytymään, kun täytin geelipulloja ja aloin arpomaan realistista loppuaikaa. Mikäli kaikki menisi hyvin, voisi aika olla jotain 9 tunnin luokkaa ja huonona päivänä jonkin verran enemmän. Edellisen vuoden ultran kärki oli tullut ensimmäiseltä kierrokselta yhdeksässä tunnissa, joten siihen pitäisi olla mahdollisuudet. Vertailun vuoksi Kuusamossa juostaan keväisin Karhunkierroksen lähes 20km pidempi reitti lähes samassa ajassa – olisiko nyt tarjolla on se kuuluisa ”yllättävän tekninen” reitti?

Startti tapahtui aamuhämärässä klo 07. Iso joukko uuden sarjan viivalle houkuttelemia juoksijoita rynnisti poluille, itse otin paikan noin top15 tuntumasta. Heti ensimmäisillä kilometreillä huomasi että jaloissa ei ole terävyyttä, mutta toisaalta isompia kipujakaan ei ollut. Reitti oli erittäin pehmeässä kunnossa, mikä ei kyllä haitannut hienoa aamun sarastuksen tunnelmaa Mäkrävaaran päällä.

Matka alkoi siis ihan mukavasti. Pari mieleenpainuvaa näkyä maisemien lisäksi: oksentava perusmatkalainen tiellä ja toinen torkuilla lumisten mättäiden välissä Jauholanvaaran lähellä – pitäisikö ensi vuonna itsekin? Matka jatkui Lakkalan kautta kohti Rykiniemen kahlaamoa. Tämä osuus oli minulle uutta juostavaa, muutamia vuosia aiemmin näitä polkuja oli Jussin kanssa juostu juhannustunnelmissa, mutta muistikuvia ei juuri ollut tallella. Vesivaaraa kannattaa muuten käydä katsomassa, aivan huikea näköalapaikka Herajärvelle!

Kahlaamoa edelsi muutama nopea kilometri kangaspolkuja, joita tuli mentyä ehkä pykälän verran turhan reippaasti. Tästä alkoikin loppumatkan kestänyt aaltoliike kohtuullisten ja vaikeiden aikojen välillä. Kahlaamo itse oli virkistävä kokemus, onneksi vesi ei yltänyt pohkeita ylemmäs. Vastarannan huoltopisteelläkään ei aikaa juuri kulunut, Vaarojen Maratonilla kun on aika spartalaiset tarjoilut (kylmää tai haaleaa vettä, joskus bonuksena merisuolaa).

Huollon jälkeen jäin taivaltamaan yksin, kun jo tavaramerkiksi muodostunut herkkä vatsa pakotti ottamaan ekstratauon. Hyvinä hetkinä saavutin vähän edellä menevää parivaljakkoa, heikompina aikoina takaa alkoi kuulumaan askeleita. Maasto olisi nyt vaatinut sitä terävää jalkaa, jota tällä kertaa ei löytynyt. Varmaan lähinnä kokemuksella pystyin kuitenkin etenemään kohtalaisesti, vaikka polku oli monin paikoin hyvin häijyä. Muistoksi jäi sisäsuksivirheen seurauksena musta polvi, muuten homma eteni aika usvassa. Vettäkin jouduin kauhomaan purosta lisää, kun puolivälin ”huoltopisteellä” oli tarjolla vain roskis ja evakuonti kilpailukeskukseen.

Hetkellistä hengen valoa sain huomaamatta lähestyvästä Kiviniemen huollosta. Siitä eteenpäin reitti olisi taas tuttua huttua. Huoltoon tultiin vähän isommalla porukalla, kun takaa tultiin paremmilla voimilla kantaan kiinni. Alkumatkaan verrattuna huollossa oli päällä melkoinen tivoli, kun reitti yhtyi maratonreitin kanssa ja pääjoukko oli samoihin aikoihin vesitonkkien äärellä. Jos jossain onnistuin hyvin, niin huollot menivät hienosti – etukäteen kaikki mahdollinen valmiiksi liivin taskuista ja huoltopaikalla pelkkä nopea pullojen täyttö.

Huollosta lähtö oli varsin tunnelmallinen: vieressä kaveri oksensi juostessaan ja edessä siinsi legendaarinen Ryläyksen pikataival. Voiko asiat enää paremmin olla? Päätin jättää turhat hötkyilyt pois ja suorittaa tämän etapin tasaisen rauhallista vauhtia. Kävelyä oli tarjolla runsaasti, kuten myös ohiteltavia maratonareita. Rauhallisempi ote helpotti elämistä ja kilometrit taittuivat ilman kipuilua. Ehkä vähän sama meininki kuin edellisen vuoden 86k-sarjan toisella kierroksella. Viimeinen vesipistekin tuli vastaan ja siitä aukeava 10km ”loppusuora” muutaman pikku mutkan kautta takaisin hotellille.

Urotekoja ei ollut odotettavissa, kun lähdin puskemaan maha haaleaa vettä täynnä ylös Mäkrävaaran kylkeä. Kuin kiusallaan edessä menevässä porukassa oltiin pysähdytty oikein joukolla tyhjentämään nahkarakkoja. Sisäinen kilpailijani heräsi horroksesta ja kokeilin josko tästä vielä kilpajuoksu saataisiin. Homma näyttikin ihan hyvältä, kunnes Mäkränaholla ei enää näyttänyt. Paha-Kolin portaiden juurelle pitikin sitten jo pysähtyä heikotuksen ja huimauksen takia. Vaan mitäpä ei maukas energiageeli korjaisi? Ukko takaisin raiteille ja kohti satamaa, vaikka kieltämättä hetken verran minuutit olivat pitkiä ja juostut askeleet vähissä.

Kyllä, tuntuu pahalta (Photo: @onevisionfi #vaarojenmaraton2018)

Loppunousun alkuun mennessä homma oli taas siinä määrin balanssissa, että päätin kiivetä semi-reippaasti huipulle. Tossua toisen eteen ja loivemmat paikat juoksua tapaillen. Henkistä helpotusta sai kärsivistä ilmeistä ympärillä ja tiedosta että kohta tämä lysti loppuu. Viimeinen penkka ennen hotellia näyttää juoksijan perspektiivistä samalta kuin katsoisi kaivosta ylös. Tämä seinä ei tuntunut kuitenkaan enää yhtään pahalta, kun ”iskä, iskä!” –huudot tahdittivat taivalta. Vielä viimeinen rutistus juoksua ja maaliviivan yli ajassa 8h 34min. Maalimakkara kouraan, saunaan ja syömään. Olihan jumalauta raskas päivä.

Muutama jälkiviisaan havainto:

  • Kilometrit eivät kerro koko totuutta. Reittiprofiili ja polun teknisyys nostavat haastekerrointa huomattavasti.
  • Juoksu oli vaikean tuntuista, johtuen keskeneräisestä palautumisesta ja vähistä kilometreistä syksyllä.
  • ”Lisälenkki” on paikoin aika katkonaista juostavaa, kokemusta korosti keskivaikea välikuolema
  • Aika oli yllättävän hyvä ja vielä jäi paljon potentiaalia parantaakin.
  • Hulppeat puitteet, ehkä Suomen komein ja samalla kovin reitti?
  • Pitäisiköhän kokeilla ensi vuonna uusiksi…